Perustiedot

Kuva

Nimi: Fandemona's Bastet
Kutsumanimi: Cassiopeia/Cassie
Skp: Narttu
Ikä: Viisi vuotta. (Kutakuinkin 27-29 ihmisittäin. Käytöksensä puolesta vaikuttaa huomattavasti nuoremmalta.)
Rotu: Rekisteröity lyhytkarvaiseksi collieksi, mutta niin geneettisesti, kuin ilmiasultaan pitkäkarvainen.
Lauma: Laumaton (liittyy tulevaisuudessa Femoriin.)
Lahkolaisuus: Ei.

Syntymäpäivä: 10.5.2006

Oleellista: Cassien näkökyky on kovin rajoittunut, sillä se on pahaksi onnekseen saanut kannettavakseen kaksi collieita vaivaavaa silmäsairautta - mikro-oftalmian (pienisilmäisyys, vain vasemmassa silmässä) ja ablaation (verkkokalvon irtauma, molemmissa). Vasen silmä on hieman vajaakehittynyt, ja sen näkökyky on tästä johtuen huonohko ja ablaatio puolestaan tekee Cassiesta iän karttuessa mahdollisesti täysin sokean. Vielä toistaiseksi se näkee sumeasti kanssaolijoidensa siluetit, riippuen valon määrästä. Pimeässä se ei näe mustaa enempää

Liikkuu myöhemmin tiiviisti äitinsä kanssa.

Pelipaikka: Andriaana
Pelaaja: Saranna (Ihme.Ihmeinen[änkyrä]gmail.com)

Luonne:

Cassien kuonolle nousi hymy sen kuullessa veljensä sanat. Tuo hymy oli etäinen ja ohut, mutta sentään oli; viime aikoina Cassie ei todellakaan ollut paljoa hymyillyt, kuten ei ollut moneenkaan otteeseen sen jälkeen, kun se typerä rakki oli hyökännyt sen kimppuun.
"Pirskeitä? Etkö sinä tosissaan muuta ajattele", se hymähti hymyn hieman levitessä sen kuonolla. Cassie jopa kohotti hieman päätään, saaden itsensä näyttämään vähemmän nuutuneelta. Sisimmässään se kuitenkin oli oikeastaan yhtä nuutunut kuin aiemminkin, se vain yritti piristää veljeään hieman. Se ei pitänyt siitä, kuinka sen masentunut olemus tuntui huolettavan Sobekiakin aina joskus - tai niin tummaturkki sen kuvitteli olevan - ja siitä johtuen se tahtoi keventää tunnelmaa. Edes vähäsen.

Näkökyvyn äkkinäinen heikkeneminen on tehnyt Cassiesta epävarman ja syrjäänvetäytyvän persoonan. Se on menettänyt ison osan entisestä rohkeudestaan, ja nykyään se on laskettavissa arkaluontoiseksi - ainakin pintapuolin. Collien entinen itsevarmuus on vielä herätettävissä, uhkaamalla sen ystäviä tai rakkaita yhtään millään tavalla, mutta omaa itseään se on huono puolustamaan. Kovin kaksisilla taistelutaidoilla puolisokeaa narttua ei ole siunattu, mutta se on nopea ja ketterä liikkeissään, sekä melkoisen valpas ja kekseliäs, joten osaa korvata puuttuvan taidon muilla keinoin. Sen persoonassa on myös yllättävä määrä sisua ja päättäväisyyttä, jos olosuhteet oikein osuneena saavat sen vihan ja suojeluntahdon virkoamaan. Cassien epävarmuus muuttuu tarpeeksi ahdistavassa tilanteessa vihaksi, ja kokiessaan jonkun tarpeeksi uhkaavana, se puolustaa rakkaitaan ajattelematta - pistämättä lainkaan pahakseen, vaikka kuolisikin suojelu-yrityksissään. Sille tärkeintä on yhtä kaikki perheenjäsenten ja lähimmäisten hyvinvointi - ja sen suojelu kulkee oman navan edellä. Narttu pelkää ja inhoaa kipua, mutta vielä enemmän se kammoaa yksin jäämistä, joten omat heikkoudet eivät estä sitä toimimasta urheasti sitä vaativassa tilanteessa.
Kivunpelon vuoksi Cassien luonteeseen ei kuulu tahallinen itsensä vahingoittaminen, vaikka se ahdistuneena ja epävarmana omaisikin edellytykset moiseen piirteeseen.

Cassiopeia antaa itsestään ensialkuun yleensä passiivisen, hiljaisen ja todella ujon vaikutelman - ja sitä se todella onkin. Collien perusominaisuuksiin luonteen saralla kuuluu tietty välinpitämättömyys ja viileys vieraille, ja vaikkei Bastet mitenkään vihainen tai kylmä ole, pidättyväinen se on. Vieraat koiraeläimet ovat nartun suurin vierastuksenkohde, herkän koiran saatua sisimpäänsä melkoiset arvet ensimmäisen lajitoverin kohtaamisesta pentuna. Pää-asiallisesti se vältteleekin sosiaalisia kontakteja, vaikka sen äiti koettaakin sitä avoimempaan toimintaan rohkaista. Koira on huono aloittamaan minkäänlaisia keskusteluja, mutta vastaa kyllä kysyttäessä - käytellen yleensä hyvinkin kohteliasta ja varovaista kieltä. Se varoo suututtamasta yhtään ketään, ja alistuu helposti, koska sillä ei oikeastaan ole laisinkaan ylpeyteen viittaavia piirteitä luonteessaan. Vastapainoksi se ei kuitenkaan ole myöskään itsesäälinen, vaan suhtautuu minuuteensa neutraalisti. Se ei siis itse ajattele olevansa mitätön, mutta syrjäänvetäytyvän käytöksensä vuoksi olettaa, että muut pitävät sitä täysin turhanpanttina - eikä sillä ole voimaa, tai edes tahtoa osoittaa muuta. Pelonaiheiksi on luokiteltavissa myös viha ja väkivalta, rauhan ja ystävällisyyden aatteitten ollessa lähellä sydäntä. Tummaturkki on tästä huolimatta täysin tietoinen siitä, että vihaa ja väkivaltaa ei voida kitkeä tästä maailmasta kokonaan - ei nyt eikä koskaan. Sitä saattaisi luulla haaveilijaksi, mutta sitä se ei ole ajoittaisista pilvilinnojenrakentelusta huolimatta. Se on tietoinen maailmasta ja sen raadollisuudesta, mutta tykkää toisinaan - harvemmin kyllä - paeta omiin, täydellisempiin, todellisuuksiinsa. Tämän vuoksi se monesti vaikuttaa kokemattomalta ja ikäistään paljon nuoremmalta, vaikka aivan kohtuullinen elämäntuntemus ja -kokemus sille onkin karttunut.

Vaikka koira on hieman epäluuloinen, sen kanssa on hyvin helppo ystävystyä - ainakin jollain tasolla. Harvemman henkilön se päästää oikeasti itseään lähelle, mutta kavereita se hankkii helposti - tosiystävien laidan ollessa kuitenkin toisin. Se suojelee omaa sisintään suorastaan pakkomielteisesti, tosiystävyyden piileskellessä sen arvomaailmassa useiden lukkojen ja varjeluksien takana. Siinä, missä se kavereilleen on astetta totuttua avoimempi ja itsevarmempi käytöskaavaltaan, tosiystäville se on kuin kokonaan eri koira. Se on tunneherkkä ja ylitsevuotavaisen emotionaalinen aina, mutta myös paljon suorasukaisempi, rohkaisevampi ja liki poikatyttömainen: rempseä, huumorintajuinen ja jopa rento. Tämä onkin todellisuus Cassiesta, sen todellinen minuus ja se, joka se olisi jos sillä olisi puolellaan vankkumaton varmuus omasta itsestään, eikä lähestulkoon täydellisen sokeutumisen myötä riutunut käsitys kyvyistään ja taidoistaan. Sen todellinen rohkeus tuskin koskaan ottaa valtaa sen epävarmasta ulkokuoresta, sillä tokkopa koskaan visuaalinen koira tottuu silmiensä sokeuteen. Johtuen siitä, että on hyvin aikaavievää ystävystyä collien kanssa syvemmin, on se kehittänyt läheistenpuutteessaan itselleen mielikuvitusystävän. Silenceksi kutsumansa epäkuolleen collienartun se on toverikseen ottanut, ja Silencelle se kuuluu välillä myös puhuvan. Narttu kuitenkin ymmärtää, ettei tämä ystävä tosiasiassa ole todellinen, ja tietää, ettei kukaan muu kykene Silenceä näkemään taikka sen olemassaoloa varmaksi tiedostamaan, joten se ei puhu tästä kenellekään. Alunperin Silence tuli mukaan Cassien elämään koiran unien kautta, ja yöllä tapaa tuo tuttu ja turvallinen olento tummaturkkia lohduttamaan tullakin.

Yksi collien suurimmista haaveista on joskus löytää rinnalleen se oma prinssi, joka suojelee ja auttaa. Pentuja tummaturkki taasen ei tahdo, sillä epävarman luonteensa ansiosta ei osaa ollenkaan mieltää itseään minkäänlaiseksi holhoojaksi tai roolimalliksi. Pikemmin se on tottunut itse olemaan se holhottava, eikä se tämän vuoksi osaa ottaa suurempaa vastuuta mistään - ei edes sisimmässään. Loppujen lopuksi se myös on turhan epäluuloinen, ja epävarma omista, lämpimistä tunteistaan, että on aiheellistakin epäillä, kykenisikö se tosiasiassa parisuhteeseen.
Sukupuolten eroihin, ikään ja rotuun Cassiopeia suhtautuu tavanomaisen suvaitsevaisesti. Se ei pidä rotukoiria yhtään muita koiraeläimiä ylempiarvoisina, eikä ketään sen koommin oman lajinsa tai rotunsa ylemmässä arvossa. Vanhempiaan se ei osaa kunnioittaa, mutta yleensä käyttäytyy hienovaraisesti iäkkäämpien seurassa; pentuja se välttelee normaaliakin fanaattisemmin, koska ei osaa näiden kanssa oikein toimia. Itseään nuoremmille se käyttäytyy silti mitä kohteliaimmin ja säyseimmin, niin pehmeästi kuin saattaa, mutta kakarat ovat se harva poikkeus, jotka toisinaan saavat sen löysän, ties minkälaisia rasituksia kestävän pinnan, kireälle tai jopa napsahtamaan poikki. Tämä tosin vain, jos pentu käyttäytyy ylenpalttisen aktiivisesti, ja käy koko ajan repimään turkista ja korvista. Tällaisessa tilanteessa se tuskastuu helposti, ja juoksee tiehensä, oli mokoma teko sitten töykeä tai ei.

Eräs hieman mielenkiintoisempi piirre Cassiopeiassa ja sen sokeuden kanssa tappelevassa mielessä, on se, että huononäköisyydestään huolimatta se on taipuvainen näkemään harhoja. Näön ollessa pitkälle pois pelistä, on koiran muut aistit ylivirittäytyneet, ja iskiessään yhteen sekavana, todentuntuisena soppana, aiheuttavat ne jopa visuaalisia harhoja - tai pikemmin voimakkaan luulon niiden olemassaolosta. Yleensä harhat keskittyvät veren näkemiseen ja aistimiseen, sillä Cassie pelkää läheistensä kuolemaa ja vahingoittumista - ja mitä rakkaampi henkilö sille onkaan kyseessä, sitä useammin sen pelot manifestoituvat harhoiksi. Yleensä se ei välitä tästä, tietäen mielensä haurauden, mutta toisinaan tunne käy niin ahdistavaksi, että se on pakko ilmaista ääneen. Toisinaan nämä "verihoureet" ilmenevät myös uusia henkilöitä tavatessa, ja tällaisessa tapauksessa narttu ei osaa ajatella sen olevan harhaa - eipä riitä kahden käden sormet tai edes varpaat laskemaan, kuinka monesti se on kanssaolijoitaan tällätavoin hämmentänyt. Se nolostuu valtavasti, kun kanssaolija ilmaisee olevansa täysin kunnossa - tämän kommentin yleensä saadessa sen myös "näkemään" asian todellisen laidan - tullen oitis ajatelleeksi antaneensa itsestään aivan hoopon kuvan heti näin alkuunsa. Se tuntee helposti epäonnistuneensa, ja ajattelee kaikkien sen ympärillä olevan todella kriittisiä: nauravan heti, kun koira tekee jotain pientäkin väärin. Suurempien massojen kohtaaminen stressaa sitä voimakkaasti, eikä se stressissään yleensäkään osaa puhua järkevästi; se änkyttää, sössöttää liian nopeasti, tai ei saa pihahdustakaan kurkustaan.

Kiitos veljensä Sobekin, on Cassie tietoinen lahkosta. Sillä ei ole kummoistakaan mielipidettä kyseistä uskosta, muttei se siihen tavattoman negatiivisesti osaa suhtautua, onhan veli sentään erittäin hyvä jätkä. Uskontoihin yleisestiottaen koira suhteutuu aika välinpitänättömästi ja epäluuloisesti, hyvinkin tottumattomasti. Se itse on realisti, ja tämän myötä ateisti, eikä sisimmässään usko ylempiin voimiin. Se ei silti koskaan sano, että mikään uskonto olisi väärin, olipa tämän uskon harjoitusmetodi sitten kuinka kyseenalainen tahansa, muttei äitinsä tavoin halua kuulua niistä mihinkään.

Ulkomuoto:

Rakenteensa puolesta Cassie on melko tyypillinen collie: sopusuhtainen, kapeakasvoinen, sirorakenteinen ja vaivattomasti liikkuva. Sen korvat ovat rodunomaisesti kolmasosaltaan taittuneet, ja mustakyntiset tassut soikeat. Anturat ovat harmaat. Jalkavarret ovat jäntevät ja sopivan pitkät, samoin on häntä ja koko säkäkorkeutta pidempi runko. Kaula on vahva ja suora, kuono pitkä ja kapea; silmät mantelinmuotoiset ja tummat. Sokeuden myötä niissä on hieman fosforinen kiilto, mutta juuri mikään muu ei sen huononäköisyyttä paljasta. Lihakset ovat hyvin muodostuneet kuten myös jänteet ja luusto, lonkat testattu terveiksi.
Väriltään narttu on tricolour: pääväriltään musta koira, jonka raajoissa, kasvoissa ja hännänalusessa on ruosteeseen vivahtavaa ruskeaa. Mukaan kuuluvat tyypilliset, valkoiset colliemerkit, jotka Cassiopeian tapauksessa ovat hieman rikkonaiset. Kuvioinnin voitte tarkemmin katsoa kuvasta.

Turkki nartulla on puolipitkää - huomattavasti lyhytkarvaisen collien keskiluokkaa pidempää, mutta myös pitkäkarvaisen rotumuunnoksen keskiluokkaa lyhyempää. Kaikkein kivuttomimmin sen turkinpituuden voisi kuvailla olevan samaa luokkaa, kuin pitkäkarvaisen collienpennun noin puolen vuoden iässä. Tämä seikka tekeekin tummaturkista kohtalaisen nuorekkaannäköisen, kun mukaan lisätään vielä Cassien keskimääräistä matalampi säkäkorkeus. Se on laskettavissa pieneksi, ylttäessään vain viidenkymmenen yhden senttimetrin korkeuteen (collienartun keskimääräinen säkäkorkeus on 51-56 cm).

Menneisyys:

Cassien menneisyys ei ole erikoisempi. Se syntyi Fandemona's kenneliin, joka kasvatti lyhytkarvaisia collieita. Pitkin Cassien sukua oli esiintynyt pitkäkarvageeniä, jonka tämä kennelnimeltään Bastetina tunnettu trikkinarttu peri kolmen sisaruksensa ohella. Siispä koiran turkki kasvoi puolipitkäksi - hieman lyhyemmäksi kuin äidillään, mutta huomattavasti nahkacollieiden keskitasoa pidemmäksi. Tämän seikan vuoksi se tuli myydyksi hieman halvemmalla hinnalla omistajalleen kahdeksan viikkoa täytettyään. Koiran nuoruudesta ei ole sen enempää kerrottavaa; se kävi terveystarkastuksissa, todettiin rakenteellisesti terveeksi, mutta jo pentuna havaittun ablaation nähtiin edenneen ja pahenneen. Eläinlääkärin ennusteen mukaan koira sokeutuisi kokonaan kuuteen ikävuoteen mennessä. Koska Cassie kuitenkin vielä tuolloin oli terve, eikä sen näkö ollut kuin aavistuksen totuttua huonompi, päätti omistaja pitää koiran ainakin siihen asti, kun sen näkö lopulta pettäisi. Ihminen ei voinut olla varma, miten sokeutuminen vaikuttaisi koiraan, ja varautui kolmen vuoden ajan ottamaan vastaan pahimman kolhun: Cassiopeiaksi kutsumansa koiran hermojen pettämisen näön mukana, mikä johtaisi lopetukseen. Kaupungissa asuva omistaja ei voinut ottaa sitä riskiä, että koira stressaantuisi aivan liikaa kaupungin metelistä ja näkemättömyydestään, ja alkaisi käyttäytyä aggressiivisesti. Toistaiseksi narttu vaikutti itsevarmalta ja reippaalta, mutta sen omistava nainen tiesi, kuinka yllättävä aistinmenetys saattoi murruttaa koiran persoonan kokonaan.
Cassien täytettyä kaksi vuotta, sen näkö oli jo huomattavasti huononnut, mutta persoonallisesti se ei ollut muuttunut juurikaan. Toki siitä oli tullut hieman säikympi, mutta hermot sillä tuntuivat olevan rautaa kuten vast'ikään kasvattajaltaan kadonneella äidillään. Cassiopeia otti uudet ihmiset ja koirat vastaan avoimesti, colliemaisen arvokkaasti, mutta ystävällisesti. Se rakasti leikkimistä ja juoksemista ihmisten jaloissa, ja oli uskollinen rakastamilleen kaksiraajaisille.
Vaan kaikki oli muuttuva.

Eräänä pimeään taipuvana iltapäivänä, alkusyksyn koetellessa aurinkoa, vei omistaja koiransa lenkille kuten tavallista oli. Pahaksi onneksi samoihin aikoihin oli piha-aitauksestaan päässyt karkaamaan toisia koiria kohtaan erittäin aggressiivinen sekarotuinen saksanpaimenkoira. Kuten arvata saattaa, tämä osui Cassien ja sen omistajan reitille. Hyvin koulutettu collienarttu kulki omistajansa mukana yleensä vapaana (vaikka se taajama-alueella kiellettyä olikin), eikä omistajalla ollut mahdollisuutta napata sitä syliinsä sakemannin rynnätessä kohti. Sumeasti näkevä Cassie aisti toisen koiran läsnäolon ja uhkaavuuden, muttei ehtinyt paikantaa mistä suunnasta isku tuli - hyökkääjä kävi suoraan sen kurkkuun kiinni ja kaatoi collien maahan. Cassie yritti päästä tämän otteesta, omistajansa repiessä saksanpaimenkoiraa pois Cassien kimpusta. Lopulta hyökänneen ote irtosi, collien pinkaistessa saman tien karkuun. Se oli paimenkoira, ei vahtikoira eikä taistelukoira, joten taistelutahtoa sillä ei ollut. Se ei kokenut vieraan koiran uhkaavan omistajaansa, vain sitä itseään, ja yritti paeta, kuten parhaaksi näki.
Huononäköisenä se oli oppinut toimimaan muiden aistiensa turvin, mutta se, ettei se kunnolla nähnyt eteensä, sai sen lopulta kompastumaan oksankarahkaan. Hyökkääjä oli heti kimpussa, mutta ei ehtinyt vahingoittaa collieta kovastikaan, kun sekä sen, että Cassien omistaja pääsivät paikalle. Sakemannin omistaja sai kiskottua koiransa pois tappelusta, aimotraumat mieleensä saaneen collien jäädessä kököttämään hätääntyneenä paikoilleen. Sen hermot tuntuivat pettävän aivan täydellisesti sillä hetkellä, ja isän puolelta peritty herkkyys pyrki pintaan. Sen kurkussa oli kivuliaat puremajäljet ja sieltä täältä sen kyljistä, lavoista ja kaulasta oli revitty karvatukkoja - ja yhtä lailla lieni kärsinyt myös sen mieli.
Omistajan vietyä Cassien eläinlääkäriin tutkituttamaan aiheutuneita haavoja, ilmeni myös, että järkytys oli edesauttanut sokeutumisen prosessia. Ihoa rikkovat haavat itsessään eivät olleet vakavia, mutta arkoja tulehtumaan. Omistaja sai taas miettiä seuraavaa siirtoaan koiransa kanssa. Viimeinen matka tuntui lähestyvän vääjäämättä, varsinkin, kun koiran käytöskuvaan alkoi kuulua pelkotilat. Se alkoi nähdä harhoja - sen silmissä oli ennenkin vilistänyt ja sumeaan näkökenttään ilmestynyt varjoja - mutta nyt harhat kävivät konkreettisimmiksi ja stressasivat koiraa selkeästi. Se saattoi murista ja kävi pelokkaan aggressiiviseksi liian rasittavissa tilanteisssa, jolloin omistaja viimein alistui sille, että tilasi eläinlääkäriltä ajan matkalle, jonka oli tarkoitus olla Cassiopeian viimeinen. Omistaja halusi hyvästellä koiransa kunnolla, joten varasi lopetusajan vasta kahden kuukauden päähän.

Tänä aikana, ihminen koki jonkinlaisen psyykkisen romahduksen. Kaljuapina itki ja masentui, ja vaikka Cassie kuinka yritti tätä läsnäolollaan lohduttaa, tuntui nainen menevän yhä vain synkemmäksi. Sitä miksi näin kävi, ei Cassie kyennyt ymmärtämään.
Muutaman päivän päästä ihminen otti suunnakseen kotipaikkakunnallaan sijaitsevan eläinsuojan, aikeenaan adoptoida hylätty koira tai kissa Cassien paikkaa korvaamaan. Hänen oli tarkoitus hakea tuleva lemmikkinsä kotiin vasta Cassiopeian kuoltua, mutta se suunnitelma muuttui kohtalonoikusta: eläinsuojassa majaili lyhytkarvainen collieuros, joka virallisen nimensä mukaan oli Cassien veli. Nainen päätti kokeilla samoin tein koiran viemistä kotiinsa, sillä mistä sitä koskaan tiesi; ehkä Cassie tunnistaisi veljensä ja onnistuisi pääsemään pelostaan toisiin koiriin.
Alkuunsa liki sokea narttu ei veljeään tunnistanut, mutta tämä puolestaan tunnisti Cassien, ja sai lopulta epäluuloisen nartun luottamuksen. Veljen läsnäolo tuntui muutoinkin vaikuttavan Cassiopeiaan erittäin positiivisesti, ja se rohkaistui hieman - joskaan ei tarpeeksi. Arka koira tuotti ongelmia kaupungissa aivan väistämättä, sillä oli erittäin haukkuherkkä ja ajoi naapurit lähemmäs hulluiksi pitämällään metelillä. Sobekin - tai Epsilonin, kuten uroksen kutsumanimi kuului - olemassaolo ei olisi pelastanut sokean koiran elämää ihmisyhteiskunnassa, ja maalle omistajalla ei ollut varaa muuttaa. Niinpä nartun tuomio ei rauennut.
Päiviä kului ja Cassiopeian aika kului vähiin. Luultavasti omistajaansa vankkumattomasti luottanut koira olisikin lopetettu aijan täytyttyä, ellei Epsilon olisi onnistunut yllyttämään siskoaan karkaamaan kanssaan. Ihmiselleen niin lojaali narttu vastusti lähtemistä koko epävarman mielensä voimasta, mutta lopulta taipui ja kaksikko onnistui karkaamaan. Tavoitteena ja sytytteenä tälle karkumatkalle - ainakin Epsilonin osalta - oli äidin löytäminen.

Lessun sijaan kaksikko löysi aluksi pentuesisaruksensa, Tefnutin - eli Geishan - ja tämä liittyi matkantekoon. Cassie pelkäsi aggressiivista ja voimakastahtoista siskoaan, muttei halunnut "pettää" veljeään, ja jatkoi matkaa. Jonkun aikaa kuljeksittuaan kolmikko osuinkin merelle, Epsilonin ja Geishan päättäessä sen ylittämisestä, matkasta jollekin kokonaan toiselle saarelle. Cassie oli - kuten epävarmalta koiralta arvata saattoi - mokomaa ajatusta vastaan. Tilanne oli kuitenkin kaksi vastaan yksi, ja lopulta päättyikin Geishan ja Sobekin hyväksi, Cassien taipuessa jälleen kerran. Sisarustensa avustuksella se sitten päätyikin Andriaanalle.

Peleissä

Ensimmäiseksi saarelle tultuaan, liikkui Cassie veljensä Sobekin(kawaii) kanssa. Aikansa Andriaanalla seikkailtuaan, kaksikko osuikin Carmiksen nuotiopaikalle, jossa tapasivat myös äitinsä Lessun(minä). Cassie lähti Lessun matkaan, mutta karkasi pian äidiltään koettuaan liian suurta ahdistusta pärjäämättömyydestään. Nopeasti koira kuitenkin huomasi lähdön virheeksi, ja lähti seuraamaan äitinsä jälkiä Afuelin maille.
Pudottuaan jokeen, kohtasi kylmissään värjöttelevä collie Chactidaen(samaya), ystävällisen suden, jonka kanssa lähti etsimään suojaa. Suoja löytyikin vuorilta, jonne kaksikko jäi erääseen luolaan nukkumaan. Aamulla ne huomasivat, että joku oli vienyt Idan keihään. Keihäs löytyi nopeasti, ja koiran ja suden tiet erkanivat.
Idan kohtaamisen jälkeen Cassie oli edelleen kulkemassa pitkin Afuelin maita - nyt jo etelämpään suunnaten - kun se levätessään kohtasi Ariksen(Fenris Wolf). Tapaaminen oli kumminkin puolin lähinnä kiusaannuttava, mutta Aris lupasi silti opastaa Cassien pois Afuelista. Kun he saapuivat Befalasin maille, myös heidän tiensä erkanivat.
Aikansa Befalasin metsässä harhailtuaan, kohtasi collienarttu Wynnen(Snukkis). Wynne ei kauaa ystävällistä roolia ylläpitänyt, vaan alkoi olan takaa haukkua jo valmiiksi olonsa surkeaksi tuntevaa koiraa.
Haukuista selvittyään, jatkoi tummaturkki äitinsä etsintää, ja kulki aina Djalan lehtimetsään asti. Pelästyksekseen arkajalka kohtasi afuelilaisuroksen, Hazar-Shualin(Tintti). Hazar oli saalistanut juuri peuranvasan, ja kutsui Cassien aterioimaan kanssaan. Vaikka uros täten olikin ystävällinen, Cassie ahdistui liikaa ja lopulta pakeni paikalta.
Epäonnekseen sattui koira seuraavaksi Ederan maille, ja kohtasi Ikaroksen ja Serafin(hitodama). Sudet päättivät käydä leikkimään liki sokean koiraparan kustannuksella vallan ikävästi.

Muuta

Äiti: Fandemona's Lessiel (Minä)
Isä: Fallome's Oliver (kuollut)
Sisarukset: Fandemona's Anubis (Karelyon), Fandemona's Isis, Fandemona's Tefnut (Sirita), Fandemona's Sobek (kawaii), Fandemona's Ra

Suhteet:
Yliviivatut kuolleet/kadonneet
Tavatut: Lessu, Sobek, Chactidae, Aris, Wynne, Hazar-Shual, Ikaros, Serafi
Pitää: Lessu, Sobek
Ei pidä: Wynne, Ikaros, Serafi
Neutraali suhtautuminen: Chactidae
Ei tiedä, mitä ajatella: Aris
Ystävät:
Puoliso:
Pennut: