Turmatar
Thelon
Deadache
Lessu
Ame
Kreivitär
Bakoth
Cassie
Ajattara
Celjene
Perustiedot
Nimi: Painhallow Kuva
Vanha profiilikuva
Väri/-arpikartta oikea puoli | vasen puoli
Kutsutaan: Lähes aina Deadache, toisinaan myös The Kin/Kin tai Painhallow
Ikä: Ihmisittäin kolmikymppinen, noin nelivuotias
Skp: Narttu, joskin enemmän urosmainen.
Lauma: Laumaton
Lahkolaisuus: Ei.
Pelaaja: Saranna (Ihme.Ihmeinen[äthyhytshy]gmail.com), Pelipaikka: Andriaana
Kuvat
1, 2, 3
Deadache ei tosiaan ole mikään maailman selvin persoona. Se on maailman rankasti muokkaama ja meren myrskyisten aaltojen lailla ailahteleva ja suuntaansa muuttava olento, jota kukaan ei halunnut enää koota, kun se kerran henkisen repaloitumisensa koki. Koira kärsii useista mielenterveysongelmista, psykooseista - se esimerkiksi kuulee skitsofrenisesti korvissaan toisinaan kuinka jossain räjähtäisi pommi, kuinka joku huutaisi apua. Se käy läpi jatkuvaa valmiustilaa, ja luulee alitajunnallisesti, itsekään sitä tiedostamattaan, olevansa vainottu, uskoo jokaisen vastaantulijan olevan sen vihollinen. Deadachelle on täysin turhaa yrittää selittää, ettei se suinkaan ole yksin maailmassa, sillä se psykopaatille ominaiseen tapaan uskoo vakaasti oman mielikuvituksensa luomiin harhoihin - vankkumattomasti jokin koirassa siis ajattelee, että on rintamansa ainoa hengissä selvinnyt soturi, jonka kaikki tietysti haluavat eliminoida. Naaras kärsii jonkinlaisesta muistinmenetyksestä, eikä muista kuin pätkiä elämästään ennen Andriaanalle saapumistaan. Menneisyyden jättämät jäljet eivät kuitenkaan ole mihinkään kadonneet, ja kalvavat koiraa yhäkin. Se ei enää kunnolla voi muistaa, mitä tapahtui ja miksi se on mitä on, mutta jokin alitajunnallinen tunne ajaa sitä jatkuvasti hyökkäämään toisten kimppuun ilman pienintäkään ärsykettä. Jokin sen pimenneessä mielessä vain yksinkertaisesti rakastaa ja palvoo pahuutta ja kuolemaa. Nykyään se kuitenkin tiedostaa, ettei ole enää synnyinsaarellaan, ja muistaa, että sota ja taistelukoiran ura olivat ihan erikseen. Sen tarkempia yksityiskohtia se ei kuitenkaan osaa itselleen kertoa.
Deadache on vahvasti sitä mieltä, että elämässä ei ole huolentonta hyvyyttä, vaan jokainen vastaantulija saattaa hautoa katalia juonia, eikä kehenkään voi luottaa. Se on asioita yhtään suuristamatta traumatisoitunut ja sydänjuuriaan myöden seonnut, läpeensä mustunut persoona, joka purkaa sisäistä tyytymättömyyttään murhaamalla muita.
Suoranaisesti hyökkäävä koira ei kuitenkaan heti kättelyssä ole, pikemminkin sen voisi tietyllä taholla sanoa kyllästyneen ainaiseen sotimiseen, mutta juurtuneen siihen verenvuodatuksen maailmaan niissä määrin, ettei se voi irtikään päästää. Se voi siltikin olla myös erittäin rauhallinen, kylmä, ja todella etäinen olento, joka jollain oudolla tavalla kerää huomiota puoleensa. Ailahtelevainen tapaus se on silti aina, ehkä toisinaan suoranaisen surkeasta mielenkontrollistaan johtuen, eivätkä sen tekemiset ole ennalta-arvattavissa oikeastaan koskaan.
Koiraan ei missään nimessä kannata alkaa luottaa, koska se mitä todennäköisemmin pettää ansaitsemansa luottamuksen vailla pienintäkään pistosta sisimmässään. Se ei ole kuitenkaan millään lailla raukkamainen, eikä se ala tilanteen kiristyessä latelemaan arimpia salaisuuksia vain liuetakseen paikalta mahdollisimman vähällä vahingolla. Millään lailla itserakkaaksikaan ei ole Hallowia luonnehtiminen, se luultavasti olisi jo tappanut itsensä ajat sitten, ellei sen alitajuntaan olisi juurtunut niin pakonomainen tarve selviytyä.
Mielentilastaan riippuen Kin saattaa olla joko todella hiljainen, tai sitten tiuhaan vauhtiin pisteliäitä ja haastavia kommentteja lateleva riidankylväjä. Synkät, kuolemaan ja pahuuteen rinnastautuvat sanatkin saavat muut usein karkottumaan tämän hirviön luota. Kaikesta tunnekuolleisuudestaankin huolimatta sillä on jonkinlainen alitajunnallinen tarve hankkiutua sosiaalisiin tilanteisiin, ja huolimatta omapäisyydestään ja jonkinasteisesta sisäänpäinkääntymyksestään, ei se jaksaisi koko aikaa yksin olla. Sosiaalisilla kontakteilla se tosin yleensä hakee vaan jotain kieroa tyydytystä vaikkapa sadistiselle verenhimolleen tai jopa pakkomielteiselle tarpeelleen aiheuttaa muille pahaa mieltä.
Koska koira eristettiin emostaan niin nuorena, aivan liian aikaisin, sen luonne alkoi kehittyä jo alkuunsa vajavaisesti, eikä Deadachelle koskaan syntynyt kunnon tunteita. Sen persoonaan jäi kuitenkin elämään pentuaikojen naivistisuutta, joka sekin kieroutui jollain hyvin irvokkaalla ja synkällä tavalla ja teki naarasta eräänlaisen naiivistisen hullun. Se ei kunnolla osaa ymmärtää tuskaa ja kipua jota aiheuttaa, koska taistelu on sille kaikesta huolimatta osittain jotain hyvin synkkää leikkiä ja kanssaeläjät taasen sätkynukkeja joille voi tehdä pitkälti ihan mitä tahtoo. Osaksi se taas jollain ristiriitaisella tavalla ymmärtää mitä tekee, mutta sen takia se vaan hurmaantuu esimerkiksi veren näkemisestä, tuskanhuutojen kuulemisesta tai tappamisesta entisestään. Ei Deadache ymmärtämättömyytensä takia tyhmä ole kuitenkaan, pikemmin se on niin vaarallisen älykäs, että on kaikessa neroudessaan ailahtanut hulluuteen, jota sotaisa elämä on vaan paisuttanut entiesestään.
Kinin älykkyys on kieroutunut ajattelemaan synkkiä asioita, kuten sitä, miten joltakulta saa revittyä raajan irti ilman, että uhri kuolee verenhukkaan. Se on niin pilalla sisimmässään, että se ei edes harkitse jättävänsä testaamatta kieroutuneita mielenkysymyksiään käytännössä: sääliksi käyköön niitä, jotka sen uhreiksi joutuvat. Armoton se on tosiaan, eikä se sääli ketään - ei niin heikkoja tai sairaita, ei pentuja eikä vanhuksia. Itseasiassa toisten heikkous on sille jonkinlainen motiivi tappamiseen. Sen mielestä tämän maan päällä ei kuulu kuljeksia, jos on vähänkin keskivertoa heikompi fyysisiltä tai henkisiltä voimiltaan. Deadache tappaa varmasti eteensä sattuvat, heikoiksi näkemänsä kanssaolijat, eikä se sääli edes pientä pentua. Saastunut ja epäoikeudenmukainen olento Painhallow on, eikä se siedä heikkoutta silmissään. Jos se vaan havaitsee, että varmasti pystyy jonkun tappamaan, se tekee sen. Omaatuntoa koiralla ei vaikuta olevan niin ollenkaan. Se on kaiken lisäksi kannibaali, ja vaikka sille muukin, kuin toisen koiraeläimen liha kelpaakin, se saattaa tappaa lajitovereitaan ruuakseen. Ja etenkin pentujen lihasta se kiistatta pitää, joten siltä on täysin turha odottaa minkäänlaista äidillisyyttä.
Koska ihmiset pyrkivät koulimaan sotakoiransa miellyttämisenhaluisiksi, on tällekin koiralle jäänyt takaraivoonsa kummittelemaan jonkinlaista miellyttämisentahtoa, mutta tämäkin vaaraton piirre valitettavasti kieroutui siinä ohella, kun henkinen paine raunioitti Kinin mielenterveyden korjauskelvottomaksi. Naaras on loistava näyttelijä, ja voi vetää roolia laidasta laitaan, onnistuen näin toisinaan miellyttämään kanssaolijoitaan jollain lailla. Vaan ketäpä koira nykyään ihan vain ilostuttamisen ilosta ilahduttaisi: sillä on lähes aina joku taka-ajatus motiivinaan. Joku kiero ja ehkä itsekeskeinen pyrkimys, jonka se niin petollisen taitavasti voi peittää ties minkälaisen roolin alle. Se saattaa esimerkiksi taistella jonkun luottamuksen puolelleen suurellakin vaivalla, vain pettääkseen tämän myöhemmin tai hyötyäkseen tästä jollain muulla tavalla itse. Voi, kieroutunut sotakoira tosiaan nauttii muiden mielenterveyksien murskaamisesta, tykkää tehdä lisää lähes itsensä kaltaisia henkisesti raunioituneita olentoja kuljeksimaan maan päälle. Hallow kyllä tietää millaisia tunteita ovat suru, rakkaus ja ystävyys, ja vaikkei se itse ole pitkiin aikoihin mitään noiden kaltaisia tunteita tuntenut, se osaa näytellä niitä loistavasti. Se osaa tarvittaessa tehdä itsestään vaikka hyvin sympaattiselta, ja kenties hieman jälkeenjääneeltä vaikuttavan persoonan, vain saadakseen hyväsydämisimmät tekemään itselleen mahdollisesti jonkinlaisia palveluksia. Koiran motiivit ovat kuitenkin niin epämääräiset ja hajanaiset, että se saattaa aivan huvikseenkin leikkiä jotain, mitä ei todellisuudessa ole - omaamatta edes mitään kieroa päämäärää, tai saamatta sellaista edes myöhemmin.
Deadache on siis kaikesta huolimatta hyvin älykäs olento, joka ymmärtää psykologiaa muiden kannalta kohtalokkaan hyvin. Naaraalla on sosiopaatin kykyjä, joita se ei tosin aina viitsi esille tuoda. Se kyllä kykenee halutessaan sanomaan sanoja tai tekemään tekoja, joilla saa toiset tanssimaan oman pillinsä mukaan, kykenee tekemään itsestään muihin nähden hyvin kiintoisan persoonan, jonka seurassa samaan aikaan viihtyy, että kammoksuu olla. Jota jollain oudolla tavalla ehkä haluaakin miellyttää, kukaties? Kaukaa koira on kuitenkin kannattavampaa kiertää, ei mennä sen luokse oma-aloitteisesti, sillä hyvin harvoin Kinin tapaamisesta koituu mitään hyvää.
Hyvin se myös tajuaa, minkämoisia seurauksia sen kalmanhajuiset teot aiheuttavat. Mutta vastuuta se ei pelkää, ei suinkaan. Se on niin pilalle hajonnut sisimmässään, että se ei pelkää oikeastaan yhtään mitään, kun sille koko sen iän tuputettiin pelon olevan portti kuolemaan. Tosin kuolemaakaan sei ei kammoksu, ei itseensä kohdistuvaa vihaa tai kaunaa: ei niin yksinkertaisesti mitään, koska sillä ei ole ketään todella läheistä henkilöä, jonka puolesta pelätä. Ja ystävän uhkaaminen olisi ehkä ainoa mahdollisuus, millä saada tämä kuolemankantaja pelkäämään. Mutta rakkaus, ystävyys ja lämpimät tunteet - ne eivät ole kylmäsydämiselle Painhallowille mitään muuta, kuin heikkoutta. Sitä sen vihaamaa heikkoutta kaikki tynni. Eipä se ole siis myöskään kiinnostunut mistään kukka ja mehiläinen jutuista, ja suuntautumiseltaan se on mitä helpoin tulkita aseksuaaliksi.
Tähän hulluuden ja älykkyyden sekalaiseen soppaan vielä lisää mausteita koiran eräänlainen jakomielitautisuus. Deadachella on tosiaan mielenterveysongelmia vaikka muille jakaa, ja tässä tulee niistä jälleen yksi, kohtauksen tavoin ilmenevä persoonallisuushäiriö, joka tosin ei ole kovin arkipäiväinen, ja menee yleensä ohi itsestään.
Tämä jakomielitautisuus ilmenee selvinä käskyinä, joita koira kuulee päänsä sisästä. Nämä käskyt lausutaan poikkeuksetta Kinin entisen isännän, sotamiehen ja työtoverin, ainoan ystävän, äänellä, ja koskapa Deadachen miellyttämishalu tätä ihmistä kohtaan on pysynyt muuttumattomana, ei se kuvittelekaan jättävänsä käskyjä tottelematta. Entisen isäntänsä naaras muistaakin melko lailla aukottomasti, vaikka sen muistinmenetys onkin melko laajamittainen ja näkyvä. Se myös luulee, että isännän haamu seuraa sitä minne se ikinä meneekin, ja tämän takia Kin saattaa puhua yksisteen kuvitellen juttelevansa Henrikin kanssa.
Käskyt kehottavat yleensä hyökkäilemään, ja antavat ulkopuolisen kannustajan lailla neuvoja mitä tehdä milloinkin. Joskus saattaa tapahtua kyllä poikkeuskin, ja käsky vaatiikin jättämään kahakoinnin sikseen ja poistumaan paikalta.
Kuten jo mainittua, ei jakomielisyys ole jokapäiväinen asia, ja tuleekin esille lähinnä sitä välttämättä vaativissa tilanteissa, jolloin epävarmuus alkaa Painhallowin mieltä sivellä vahvoin ottein(mitä itseasiassa tapahtuu hyvin harvoin). Käskyjen päämääränä ja tarkoituksena onkin ilmeisesti olla jonkinlainen puolustus ja varmenne; asia, joka pitää koiran pään kylmänä sitä vaativissa tilanteissa. Vaikka jotakuta mielen kaksihaaraisuus varmasti ahdistaisi, pitää Deadache sitä enemmän helpotuksena, minkä vuoksi se käyttäytyy paljon tasapainoisemmin aina, kun alkaa käskyjä korvissaan kuulla.
Painhallow on tottunut yhteistyöhönkin, mutta nykyään se toimii paljon, paljon, mieluummin yksin, kuin edes yhden yhteistyötoverin kanssa. Koira on itsenäinen ja oppinut käyttämään omia aivojaan - se on päättäväinen ja itsepäinen, ehkä hieman ylpeähkö luonne, joka ei ota muiden neuvoja vastaan. Ei sitä saa suostuteltua mihinkään mistä se ei pidä, mutta ei sitä saa käskettyä lopettamaankaan mitään. Se kuuntelee ehdottomasti vain itseään (ja jakopersoonallisuutensa luomia harhoja), ja tekee kuten siitä itsestään hyvältä tuntuu. Oltuaan koko ikänsä enemmän tai vähemmän potkittavana, mahdollisuus ja vapaus, valta, päättää omista tekemisistään, omasta elämästään, osittain huumasi sen mielen. Siltikään se ei ole ylimielinen, vaan itseasiassa melko vaatimaton persoona, joka kuitenkin pyrkii tekemään olonsa itselleen mukavaksi. Joka haluaa vaalia itseään, kun ei sillä ketään muutakaan vaalittavaa ole.
Pomottelukin on harmaaturkin mielestä oikein kivaa ajanvietettä. Häikäilemätön paskiainen kun on, se tykkää juoksuttaa muita omilla asioillaan, vaikkei varsinaisesti ole laiska. Se vain tykkää vallasta, mutta ei silti kiusallaankaan haluaisi johtajaksi millekään suuremmalle joukolle ruveta, sillä on sitä mieltä, että satunnaisten vastaantulijoiden käskyttäminen on mukavampaa. Kaiken lisäksi se kuitenkin on omatoiminen, ja turvautuu toisten 'apuun' itseasiassa vain harvoin tai täysin huvikseen.
Mutta mistä tämä kaikki sitten johtuu, ja miksi Deadache on seonnut niin pahanpäiväisesti kuin on? Yksinäisyys, tuo yksi sana riittää kertomaan paljon. Yksinäisyys, jonka tuhotakseen ei koira osannut tehdä mitään, vaikka olisi vielä voinut. Voi, vaikka sota ja loppumaton taistelu, jota koira kävi henkensä pitimiksi, todennäköisesti jättikin siihen pahanpäiväiset, pysyvät arvet jotka olisivat muokanneet sen elämää joka tapauksessa, olisi se ollut mahdollista pelastaa. Jos joku vain olisi jaksanut osoittaa sille, että elämä voi tarjota muutakin kuin piinaa ja jatkuvaa vihanpitoa, ei Painhallow tälläkään hetkellä olisi se hourupäinen ja tunnekuollut hirviö, jolle kukaan ei halua osoittaa ystävällisyyttä. Nykyään naaras on melko varmasti sydänjuriaan myöden niin pahasti mustunut tapaus, että se tuskin koskaan voisi olla muuta, kuin se sotaisa ja traumatisoitunut mielipuoli, mutta toki silläkin olisi olemassa se henkiin herätettävä pehmeämpi puolensa - jota kukaan ei varmastikaan halua kaivaa esille. Kaiken sekasortoisen ja jäätävän pahuutensa keskellä koira on vain orvoksi itsensä tunteva, ja todellisuudessa epävarma olento, jonka elämän aiheuttama ahdistus ja henkinen tuska paiskasi maahan.
Se ei voi tuntea hyviä tunteita, tai ainakaan tiedostaa niitä enää, koska jokainen niistä tukahdutettiin jo aikaa sitten ja niiden paikka täytettiin vihalla. Ja jokainenhan tietää, että jos elää ilman ainuttakaan ystävää, on matka, jonka tämän maan päällä kulkee, aivan tavattoman raskas ja helvetillinen - mutta muuta vaihtoehtoa ei Deadachella enää ole.
Pintapuolin, ja pitkälti syvemminkin, Deadache siis on sellainen tapaus, joka oikeastaan kannattaa tuomita friikiksi pelkän ulkonäkönsä tähden. Sekopäinen hurtta on tuttavuus, joka on parasta jättää omaan rauhaansa: ainakin, jos ei halua altistaa itseään hengenvaaraan. Elämänsä kaltoinkohtelema harmaaturkki ei ehkä ole suoranaisesti hyökkäävä kohdatessa, mutta sen pinna napsahtaa äkkiä poikki ja ailahtelevan mielen liikkeet saavat sen helposti tekemään jotain aivan odottamatonta. Nartun mielenliikkeistä on todella vaikea, ellei jopa mahdoton, saada selkoa. Sen peruskäytös ja persoona on jakautunut ties kuinka moneen palaseen, aiheuttaen sen, että se saattaa aivan raivopäisestä ja kerrassaan robotinkaltaiselta vaikuttavasta olennosta muuttua aivan yhtäkkiä jopa pasifistiseksi ja todella järkeväksi persoonaksi ja toisin päin. Painhallow on sosiopaatti pahimmasta päästä, ja halutessaan se osaakin manipuloida kanssaolijoitaan helposti vaikka miten päin, jos vain jaksaa vaivautua. Se osaa näytellä hyvin ja kykenee ylläpitämään ties minkälaista roolia hyvin uskottavalla tavalla. Varsin luontevasti se osaa kehoneleillään täyttää sen, minkä kasvojensa ilmeettömyydellä menettää. Ja koska koira on henkiseltä puoleltaan kieroutunut kuin korkkiruuvi, sillä ei ole moraalintuntoa, joka estäisi sitä tekemästä negatiivisia asioita kanssaolijoilleen. Painhallow on ehdottoman itsekeskeinen, vaikkei sanan varsinaisessa merkityksessä itserakas olekaan: se ei välitä elämästä missään muodossa, ei välitä niin omasta, kuin muidenkaan hengestä, mutta sen alitajuntaan on juurtunut pakonomainen selviytymistarve. Tämän tarpeen voimasta se jaksaakin puskea eteenpäin raudanlujalla päättäväisyydellä, mutta loppujen lopuksi se luultavasti nauraisi myös omalle kuolemalleen siinä, missä muidenkin. Jo tästä voikin siis päätellä, että koiran huumorintaju on todella kieroutunut ja synkistynyt, hukkunut syvälle sadismiuteen ja sarkastisuuteen, mutta myös hieman lievemmiltä määrin masokismiin.
Kin ei ole mikään tankkeri, vaikka rakenteeltaan melko raskastekoinen onkin. Sen keho on lihaksikas ja kaikin puolin hyvärakenteinen koiralle, joka on tarkoitettu tappamaan. Rintakehä on leveä ja mahdollistaa sydämen ja keuhkojen suuren koon ja tehokkaan hapenkuljetuksen pitkin ruumista. Luusto on voimakas ja jänteet ovat napakat ja lihakset tiiviit. Keskipitkät jalat ovat voimakkaat ja pitkät ja kovettuneet kynnet omaavat tassut suuret ja vakaat. Koiran pää on raskastekoinen, melkolailla pyöreä, kuono on lyhyehkö ja otsapenger korkea. Pigmentittömät silmät ovat suurehkot ja pyöreän malliset. Häntä on pitkänmallinen ja päästään kaartuva.
Iho on tiivistä muualta, paitsi kasvojen seutuvilta. Esimerkiksi silmien ympäriltä hieman löysänä se on vedetty eräänlaisilla rautaisilla pidikkeillä poimuille, jottei se haittaisi näkökykyä. Harmi vain, että koukut ovat ottaneet mukaansa myös silmäluomet(ainakin sen, mitä niistä on jäljellä), joten harmaaturkilla esiintyy toisinaan näkö-ongelmia. Myös huulet olivat aikanaan hieman roikkuvat nahkalärpäkkeet, mutta nykyään huulia ei ole laisinkaan - ne on joko revitty, tai poltettu pois. Tämän vuoksi hieman turvonneet ja paikoitellen rokonarpiset ikenet ja hammaskalusto näkyvät selvästi. Myös korvalehdet on aikanaan revitty irti, ja nahka on päälaelta ja ohimoilta kokonaan pois kuoriutunut. Oikean silmän alapuolella on päälaen suuresta arpeumasta lähtevä leveä arpeuma, joka on vienyt mennessään alemman silmäluomen. Vasemman silmän - tai sen mitä silmästä on enää jäljellä - yläpuolella on niin ikään pään arpeumasta lähtevä arpi, joka on osittain tikattu. Tästä suuremmasta arpeumasta lähtee myös yksi pitkittäinen, tikattu, arpi kulkemaan pitkin oikeaa kaulansivua. Yksi pienempi pitkittäinen arpi löytyy myös leukaperästä lähelle kurkkua kulkeva ohut arpi.
Mustan kirsun yli kulkee yksi pienempi arpi, joka lähtee suupielten laajasta arpeumasta. Sä'än kohdalla on yksi poikittainen arpi, joka on kallistunut enemmän vasemmalle puolelle ruumista. Oikean etujalan ranteen takapuolella on myös yksittäinen arpi, kuten oikeassa takajalassakin hieman kintereen alapuolella. Vasemman etujalan lavasta lähtee osittain tikattu arpi, joka haarautuu kyynärän kohdalta kummallekin jalan sivulle, ja jatkaa matkaansa aina jalan puoliväliin. Oikean takajalan yläosassa on myös yksi hieman kookkaampi arpeuma, ja vasen takajalka on yhden rokonarpisen arpeuman peitossa aina tassusta alkaen. Vasemman jalan arpeumat on suurelta osin peitetty vereen tahriintuneella sideharsolla.
Painhallowin turkin pohjaväri on keskiharmaa. Sen kasvoissa, kaulassa, rinnassa, vatsassa ja suurilta osin jaloissa, on harmaaseen vivahtavaa ruskeaa, ja hännänpäässä, selässä ja kasvoilla kahta eri tummemman harmaan sävyä, joka sulautuu pohjaväriin. Aivan tassujen päästä, varpaitten laidoilta juuri ennen anturoita, on turkki hieman vaaleampaa, lähes valkoista. (Katsokaa väritys tarkemmin kuvasta). Tyypiltään turkki on keskipitkää ja tuuheaa, hyvin tiivistä. Se on lyhyempää jaloista, kyljistä, vatsasta ja kasvoilta.
Kaikkein huomiotaherättävimmäksi - ja kieltämättä epäkäytännöllisimmäksi - piirteeksi laumattoman ulkonäössä on laskettavissa ne useat metalliset koristukset, joita se kehossaan kantaa.
Päässään koiralla on kehikkoa muistuttava, osittain ontoista rautaputkista koottu... rakennelma (ette uskokaan, kuinka vaikea sille on keksiä hyvää, kuvaavaa termiä näillä aivoilla), joka peittää alleen alaleuan leukaluuta muistuttavalla kappaleella. Tästä kappaleesta jakaantuu liikkeelle kumminkin puolin poskia kolme putkimaista metallirakennetta: yksi pitkin kuononsivua sieraimiin päättyen, yksi päälaen yli, ja yksi koiran takaraivon taakse kurottautuen, ja siitä toiselle puolelle taipuen, muodostaen mennessään eräänlaisen lenkin. Kuonon sivuilla kulkevista, ohuemmista rakenteista, lähtee kolme pienempää, kaarevaa metalliputkea kuonon yli toiselle puolelle, Näitten kolmen kappaleen väliin on pingotettu hyvin joustavaa, kulahtaneenmustaa kangasta, jota on löydettävissä myös kuononsivua koristavan putken ja leuan metallisen kappaleen välistä sekä päälaelta, kuin myös kaulan siipimäisestä rakenteesta ja etujalkojen kahleitten väliseltä matkalta. Kurkkunsa kohtaalla kaulan ympärillä koiralla on löysä metallikahle, jota pitää paikallaan niskan ylitse kulkevaan metallikappaleeseen kiinnitetyt raudankappaleet, jotka ovat myös tässä kurkun pannassa kiinni. Ilman niitä tämä ylenpi metallipanta valuisi alemmas kaulalle ja olisi ikävämpi, kuin nykyisellä olinpaikallaan. Tästä ylemmästä kaulakahleesta lähtee myös kaksi kettinkiä, jotka kulkevat pannan toiselta puolelta toiselle kurkun kohdalta.
Kaulassaan, hieman ennen lapaluita ja eturintaa, on Deadachella myös toinen, löysähkö kahle. Se on nivelletty useasta kohtaa, ja sen ihoa vasten painuva sisäpinta on kangasta, jolloin panta on joustava, vaikka sangen epämukavalta näyttääkin. Niskan kohdalla pannan metalliosa on paksumpaa ja leveämpää, ja siitä lähtee neljä erillistä, hieman lepakon siiven sormia muistuttavaa, ontoista rautaputkista koottua rakennetta. Jokainen yksittäinen sormi on nivelletty puolesta välistä, ja hieman roikkumaan jäävät "sormenpäät" kapenevat päitään kohden, ja muodostavat kukin terävän piikin. Sormien väliin on pingotettu muutamassa kohtaa edellä mainittua kulahtaneenmustaa, joustavaa kangasta, joka paikoitellen on hieman reikiintynyttä. Kangas kiertää "sormien" välit, ja ojentuu kohti rintaa, jossa se on kiinnitetty kaulan pannasta lähtevään, kauluksen sormia muistuttavaan ja niin ikään keskikohdasta nivellettyyn, mutta paljon paljon pienempään sormiosaan. Tämän sormiosan ja kankaan alla pannasta lähtee kaksi pienempää kettinkiä, jotka on yhdistetty sydäntä suojaavaan, etujalkojen välissä olevaan ja hieman vasemmalle puolelle kallistautuneeseen metalliosaan. Tämä metalliosa on etujalkojen takaa kiinnitetty paikalleen kehon ympäri kulkevalla, mustalla nahkavyöllä.
Kahleita löytyy vielä jaloistakin: kummastakin etujalasta kaksi, ja oikeasta takajalasta yksi. Etujalkojen ylemmässä kahleessa on ylöspäin suuntautuva litteä "metallipiikki". Kustakin jaloissa alempana olevasta kahleesta lähtee lyhyet kettinginpätkät.
Yksi kahle, jonka selkäpuolelle on kirjoitettu koiran nimi (Deadache), löytyy myös hännän juurta kiertämästä.
Vuosia sitten aloitettiin eräässä sotaisessa maassa operaatio, jonka tavoitteena oli jalostaa unelmallinen sotakoira. Nopeajalkainen ja jäntevän lihaksikas, ärhäkkä ja peloton olento, joka olisi kuitenkin myös tarpeeksi älykäs tunnistaakseen vihollisen taistelutoverista eikä liian uppiniskainen tai itsenäinen vastustamaan annettuja komentoja. Ja siinä ihmiset kyllä onnistuivatkin muutamia vuosia kestäneen jalostuksen tuloksena, sekoitettuaan koiriinsa useita kymmeniä eri koirarotuja, joista mainittakoon tanskandoggi, saksanpaimenkoira, dogo italiano, saarloosin susikoira, pittbullterrieri ja venäjänvinttikoira.
Mutta vaikka nämä ihmiset olivatkin onnistuneet luomaan unelmiaan vastaavan kokonaisuuden, ei heillä ollut lainkaan taitoa kouluttaa koiriaan. He kaltoinkohtelivat niitä alusta alkaen tehdäkseen koirista yhä vain tunnevammaisempia ja julmempia, mutta samalla he tulivat tehneeksi niistä riskialttiita ja vaarallisia olentoja, joita piti tarkoin ohjailla. Ailahtelevaiset, mieleltään seonneet koirat saattoivat hyökätä oman puolueensa ihmissotilaiden kimppuun jos sen oikeaksi kokivat, eikä niitä sen takia voitu antaa ihan jokaiselle rintamamiehelle. Tämän takia niitä jouduttiin ottamaan mukaan vähemmän, kuin oltiin aluksi ajateltu.
'Ylimääräiset', kaikkein riskialttiimat ja sekopäisimmät, tai liian pehmeäluontoiset, koirat revittiin kappaleiksi mukaan kelpuutettujen lajitovereidensa toimesta, niiden taistelutahdon ja tottelevaisuuden testaamiseksi.
Sodassa koirien oli määrä toimia samoin tavoin kuin ihmistenkin: pyrkien tappamaan niin monta vastustajaa kuin suinkin. Niitä koulutettiin moniin eri tehtäviin, osa tekemään itsemurha hyppäämällä tuliherkillä aseilla raskaasti varustettuna vastapuolen panssarivaunun alle tai tappamaan mahdollisimman monta vihulaista näiden leirintä-alueelle hyökkäämällä - osa koulutettiin rintamalle apuvoimiksi, haistamaan pommien paikkoja ja saalistamaan pienriistaa ruuaksi ja kaikessa yksinkertaisuudessa hyökkäämään vihulaisen kimppuun, pyrkien repimään ja raastamaan nämä hengiltä.
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Kera kolmen sisaruksensa syntyi Deadache - tai Painhallow, kuten koiran ristimänimi kuuluu - keskelle verenhimoista ja loppujenlopuksi niin kovin turhaa julmuutta. Sen tulevaisuus oli tähtiin kirjoitettu, ennalta määrätty, eikä sitä voitu mitenkään muuttaa: pennusta sisaruksineen tulisi sotakoiria, armottomia ja aggressiivisia henkiheittiöitä, joille kouluttajat eivät antaneet inhimillistä arvoa.
Nuori naaras sisaruksineen sai olla äitinsä kanssa vain noin kuukauden normaalia pennun huolentonta elämää onnellisesti elellen, kunnes pennut vietiin ja niitä alettiin säälimättömästi kouluttaa - tai pikemmin kiduttaa henkisesti, kunnes niiden sisin kuoli. Niitä hakattiin, ne pistettiin pelkäämään aggressiivisuuden herättämiseksi. Niitä pahoinpideltiin, jotta viimeisinkin pelko saataisiin ajettua taka-alalle ja koirista tulisi koneen tavoin toimivia, tunnottomia olentoja, joita painoi vain loputon halu tappaa.
Pentujen äiti, jota ei oltu sotaa varten koulutettu ja joka näin ollen oli melko normaaliluontoinen ja säyseä koira, laitettiin turhana jälkikasvunsa koekaniiniksi, kun nuorukaisten taistelutahtoa testattiin. Ne käskettiin hyökkäämään emonsa kimppuun, ja ahdistunut nelikko tekikin kuten haluttiin, koska ne niin kovin pelkäsivät ihmisten reaktiota laiminlyönnistä. Ne kyllä tiesivät, kuka niillä oli vastassaan, mutta ne eivät kauhultaan uskaltaneet pistää vastaan. Ne repivät taistelutaidottoman, rauhantahtoisen äitinsä kuoliaaksi, ottaen samalla mielenterveyteensä syvät, painavat ja raastavat arvet, jotka eivät halunneet parantua.
Painhallow, kuten myös sen sisarukset - Blackdream, Apocalypto ja Grimsong - koulutettiin tavallisiksi rintamasotureiksi, hoitelemaan saalistusta ja armotonta hyökkäilyä. Ja se koulutus oli rankkaa ja epä-eettistä, psykologiaan perustuvaa kidutusta, joka jo yksistään oli piirre, joka sai koirat hourimaan. Ne alkoivat suhtautua aggressiivisesti lähes kaikkeen mikä liikkui, mutta niiden suhde toisiinsa sen sijaan syveni entisestään.
Niiden vierellä lauottiin tykkejä, jotta niiden korvat tottuisivat paukahduksiin, niitä viilleltiin ja jopa poltettiin tulitikuin kivunsietokyvyn lisäämikseksi. Tämä julmuus veikin pennuista henkisesti heikomman, Apocalypton, hengen, kun houreinen uros oli hyökännyt kouluttajansa kurkulle ja tullut sitten sisarustensa tappamaksi. Apocalypton surmaaminen satutti syvästi niin Blackdreamia, Grimsongia kuin Painhallowiakin, mutta ne eivät saaneet antaa sen silminnähden vaikuttaa, jos itse halusivat elää.
Kun koirat lopulta olivat siinä kunnossa, että ne saatettiin laskea rintamalle taistelemaan muiden joukkoon, olivat ne henkisesti niin kovin hajalla, että tuskin ymmärsivät missä olivat. Niitä johdatteli vaan pohjaton halu hyökätä. Sen verran niillä oli kuitenkin laskelmointikykyä jäljellä, että ne kykenivät suodattamaan partnereikseen niille osoitetun ihmisen. Painhallowin kohdalle sattui muuan nuorehko sotamies, Henrik Mortierweild, joka osoittautuikin ihan mukavaksi tapaukseksi, mutta tarpeeksi vahvaksi niin mieleltään kuin fyysisyydeltään jotta olisi saanut houreisen elikon toimimaan tahtonsa mukaan. Veljeään taikka siskoaan naaraan ei tarvinnut unohtaa, sillä se sai toimia noidenkin kanssa useasti, ja ne saattoivat hädän hetkellä tukeutua toistensa seuraan, vaikkeivat kyenneetkään henkistä kipuaan toisilleen osoittaamaan millään muulla tavalla, kuin toistensa kylkiin painautuen. Mutta sitten kaadettiin nuo Deadachen viimeisetkin tukipilarit - niin Grimsong, johon koiralle oli kehittynyt erityisen vahva suhde, kuin myös Blackdream, kuolivat vuorollaan, kumpainenkin puolustaessaan rintamaansa. Blackdream hukutti itsensä vetäen mukaansa yhden vihollisten koirista, Grimsong taas joutui rankkaan ja veriseen kaksintaisteluun, jonka päätteeksi sekä se, että sen vastustaja kaatuivat kuolleina veriselle tantereelle. Deadache oli aina ollut sisaruksista kookkain ja sen myötä vahvinkin, ja sen takia se varmaan selvisikin sodasta, joka vei niin monen hengen.
Viimeistenkin perheenjäsenten menetys kuitenkin syöksi koiran masennuksen ahdinkoon. Se ajatteli liikaa menetyksiään, mietti liikaa kuolemaa, minkä takia sen mieli ja ajatukset synkkenivät entisestään, ja jo vaarallisesti kolhiintunut mielenterveys alkoi murentua, jättäen lopulta jälkeensä vain robotinkaltaisen, kovin tunnottoman olion.
Oltuaan rintamalla muutaman kuukauden, surmattuaan useita vastapuolueen jäseniä, sattui tuhoisa räjähdys, joka tuhosi ison osan koiran sotatovereista, ja lopetti samalla Deadachen uran tässä todellisessa sodassa. Räjähdyksestä purkaantuneet kaasut nimittäin veivät sen tajunnan päästyään hengitysteiden kautta lamaannuttamaan keuhkot hetkeksi. Kuolleeksi luultu koira viskattiin loppunsa kokeneiden lajitovereidensa muassa mereen maita sotkemasta. Jotenkin Painhallowin onnistui selvitä matkaltaan aallokossa, vaikka se oli koko ajan tajuton. Kun se sitten heräsi jälleen ajauduttuaan erään saaren rantaan, oli se yhä siinä uskossa, että oli synnyinsaarellaan, jolla julma sota oli vellonut koko sen iän, joten se heti herättyään sai takaisin aggressiivisen hyökkäyshalunsa. Ja kuin kohtalon ivasta, sattui ensimmäinen hourupäistä elikkoa vastaan tuleva ihminen olemaan koirataisteluharrastaja, joka hurtan aggressiivisen ja alykkään taistelumetodin huomattuaan otti koiran kiinni, ja vei sen kotiinsa. Kaljuapina joutui lukitsemaan hullun naaraan vahvoilla kahleilla autotalliinsa, odottaen, että nääntymys rauhouittaisi koiran. Mies ei tiennyt miten loppujen lopuksi saisi raivopäisen olennon hallintaansa ja luottamaan itseensä, mutta kieron kaksikoiven ei tarvinnut asiaa kauaa miettiä ongelman ratketessa kuin itsestään, seonneen Painhallowin - jonka uusi omistaja risti Deadacheksi - alkaessa yllättäin luulla miestä entiseksi isännäkseen, Henrik Mortierweildiksi.
Sotaisuus ei siis koiran kohdalta tähänkään loppunut, sillä se syöstiin taistelukoiran julmaan elämään. Deadachesta tosin ei paljoa mihinkään muuhun olisi ollutkaan, niin juuriaan myöten seonnut se oli, että normaalin elämän se saattoi oitis unohtaa. Pääseminen pois sodan pommien ja tappioiden tukahduttamasta ja ahdistamasta maailmasta sai osan Deadachen mielentasapainosta palaamaan, vaikkei koira sitä itse ole koskaan havainnutkaan. Vielä rintamalla ollessaan, oli naaras kuin armoton ja tunnoton robotti, jolla ei omaa tahtoa ollut nimeksikään, joka hädintuskin ajatteli, mutta nyt se sai takaisin kykynsä hallita itseään. Sodassa se oli odottanut komentajansa käskyjä, mutta taistelukoirana sen oli käytettävä omaa päätään. Kieroutunut älykkyys otti vallan, ja teki koirasta jonkinasteisen sosiopaatin. Voi, kuinka se tykkäsikään ensin höpistä taistelukumppaninsa pyörälle päästään, ja repiä tuon sitten kappaleiksi, kuten sille oli sodassa opetettu. Deadache oli voitokas taistelukoira, mutta toki se itsekin sai turkkiinsa arpia ja haavaumia sodassa saamiensa, pahojen, arpeumien seuraksi. Naaras oli pelottava ilmestys, mutta vielä enemmän vaikuttavuutta sen arpiseen, mutta silti hyvin vaarallista voimakkuuta hehkaavaan olemukseen, lisäsi sen isännän rakentama, eräänlaisista metallikappaleista koostuva 'kehikko' koiran päässä, siipeä muistuttava kaulus koiran niskassa, ja muutama kettinki ja kahle siellä täällä tuon ruumista koristamassa.
Ahdistunut koira oli kuitenkin sisimmässään koko ajan. Uusi omistaja, jota naaras yhä piti vanhana ystävänään, ei vaivautunut viettämään vapaa-aikaansa rakkinsa kanssa, ja piti sitä ahtaassa, täysin autiossa autotallissaan kaiken taistelukenttien ulkopuolisen ajan. Tämä sai Hallowin syrjäytymään ja erakoitumaan entisestään.
Taistelukoiranuransa Kin joutui jättämään, kun sen sodan aikana saamat ja nykyisellä urallaan vaan pahentuneet hermostoviat alkoivat horjuttaa sen terveyttä, nopeutta ja verottivat sen voittoisuutta. Omistaja hylkäsi koiran, jolloin Deadache tajusi, ettei tämä ollutkaan ollut entinen työtoveri, Henrik. Se oli viimeinen kerta, kun koira tunsi jotain ihmimillistä tunnetta - petetyksi tulemisen kaipuun. Osaksi tämän henkisen onnettomuutensa takia se kai sitten ajautuikin siihen tilaan, mitä se nyt on luonteeltaan. Hetken se kuljeksi yksin kaupungin laitamilla, jonne ihminen oli sen jättänyt, miettien mika tämän surkean elämän tarkoitus oli. Silloin se ensimmäisen kerran tajusi olevansa avun tarpeessa, silloin sen luonteesta pääsi hetkeksi sammumaan se vihan sumentama hyökkäyksenhalu. Se yritti hakeutua kaupungilla kuljeksivien kulkukoirien joukkoon, mutta sai huomata, että sen verenkarvainen maine oli ehtinyt jokaisen paikallisen lajitoverin kuuloetäisyydelle. Muille se oli vain 'the Kin', muukalainen, jonka ei haluttu myöntää olevan samaa lajia kulkukoirien kanssa. Se torjuttiin, sitä kartettiin niin paljon, kuin vain oli mahdollista, ja lopulta yksinäisyys ja hylkäys myrkytti sen sisimmän lopullisesti. Se katkeroitui ja päätti jatkaa sotaista käytöstään, kylvi tuskaa ja kipua minne ikinä menikin.
Andriaanaan koira päätyi asetuttuaan salamatkustajaksi muuan laivaan, sillä kehoaan koristavien metallikapistusten kanssa sen oli hyvin haastavaa uida. Kin vietti suurimman osan matkasta laivan ruumassa, mutta tultuaan erään ihmisen huomaamaksi, se pakeni merelle. Painavine koristuksineen se oli hukkua sillä lyhyellä uintimatkalla Andriaanan saarelle, mutta loppujen lopuksi se selvitti jalkansa tukevalle maalle, ja otti uudeksi kodikseen tämän vieraan saaren.
Ensimmäisenä Andriaanalla laumaton kohtasi hyväuskoisen Adajan(Lanitha), jonka seurassa se aikansa leikki jälkeenjäänyttä, mutta ystävällistä roolia. Kaksikko suuntasi hetken jutustelun jälkeen vesiputoukselle, jonka luona Deadachen todellinen pahantahtoisuus otti vallan, ja tämä sysäsi Adaja-paran vesiputouksen kuohuihin.
Seuraavaksi Deadache kohtasi laitureilla susiuros Irayan(Ish), jonka onnistui kauhistuttamaan täydellisesti pelkällä ulkomuodollaan. Säikkyluonteinen Iraya pakeni ennen kuin Deadachen luonteen vahingollisin puoli ehti pintaan.
Jokseenkin kiukkuisena Irayan saamattomuudesta, kohtasi koira nuoren ja kokemattoman Vendéen(Kitsch > Summer), joka ei osannut pelätä harmaaturkkista friikkiä kummallisesta ulkonäöstä huolimatta. Hallow kyllästyi parissa minuutissa ylläpitämään ystävällistä roolia, ja hyökkäsi nuorukaisen kimppuun aiheuttaen tälle muutamia arpia. Vendéen isä, Edi(Neftichan), kuitenkin sattui paikalle, ja sai Deadachen huomion kiinnittymään itseensä ja täten tyttärensä pelastettua. Paikalle sattui myös Vendéen veli, Edin poika, Amnis(Ziharn > Mezzi). Tilanne päättyi ikävästi, kun Deadache tappoi pentujen isän. Eipä hurtta itsekään kuitenkaan aivan vahingoitta säilynyt, sillä Edi onnistui viemään siltä vasemman silmän.
Edin hengen vietyään, jatkoi sekopää samalla linjalla myös djalalaisuros Viruksen(Kirsikkasilmä) tapauksessa, ja passitti täten surkeaksi ja elinkelvottomaksi mieltämänsä koiraparan kuolon kunnaille - melko kivulloisella tavalla vieläpä
Tämän jälkeen verenvuodatus kyllä kyllästytti sotaveteraania tilapäisesti, mutta siitä huolimatta se tuli todistaneeksi ilkeää luonnettaan vielä ketunpoika Ryuzei Arren Chirey Yuizin(SiuSiu) hakkaamalla - kakaran otettua harmaaturkkia pahemman kerran kalloon.
Arrenin jälkeen Deadache kohtasi Carmiksen rannalla lahkolaispentu Yovicin(Mezzi), joka koetti kertoa harmaaturkille Lahkosta mahdollisimman edustavaan sävyyn. Osittain ikänsä vuoksi Yovic kuitenkin näki täysin turhaa vaivaa, eikä on
Hetkisen Amoreiraa piestyään, lähti Deadache tiehensä, liikkuen aikansa yksin, ennen kuin Afuelin maille osuttuaan kohtasi Víctima Danzan(sparrow). Lyhyen kahnauksen jälkeen pentu poistui paikalta, soimaten Deadachea mennessään saastaksi.
Tämän jälkeen koira otti jälleen suunnaksi etelän, ja Befalasin niityllä kohtasikin Solias Vandrigenin(Raura). Sattuipa niitylle tulemaan myös onnettomuudekseen vaaleaturkkinen narttukoira (NPC-hahmo), jota sekapäinen kaksikko ei pahemmin säälinyt.
Seuraavaksi oli aika kohdata vanhoja tuttuja, kun taasen Djalan lehtimetsään kuljettuaan, Hallow kohtasi Víctima Danzan(Sparrow), toistamiseen. Tällä kertaa kakara ei päässyt alkuunkaan niin helpolla, vaan sai luopua hengestään. Hieman ennen suklaaturkin kuolemaa paikalle saapui kuitenkin toinen nuorukainen, Niara(Kaamoksensusi), joka joutui seuraavaksi Deadachen pahoinpitelylistalle. Iskettyään Niaran tajuttomaksi, Deadache poistui ja suuntasi taas pohjoista kohti.
Saavuttuaan Befalasin havumetsään, koira kohtasi Yön Sumun(hitodama). Pahaksi onneksi hurtalla oli jo ennestään hieman huono päivä, jonka se purki maskikasvoiseen. Hallow oli hukuttaa onnettoman laumattoman, ja puhkaisi urokselta lopulta tämän toisen silmän.
Mieli jo huomattavasti tyyntyneenä kohtasi hurtta Befalasin niityllä Nannan(Roihukettu), josta tuli harmaaturkin seuraava leikkikalu. Deadache päätti jujuttaa penikkaa oikein kunnolla, esittämällä alkuunsa ystävällistä, väärinymmärrettyä olentoa.
* Deadachen ääni on melko karhea, matala ja käheähkö, ja sen hengitys on raskasta ja selvästi kuuluvaa. Hiljaiseksi sen ääni tuppaa yleensä jäämään, mutta ei voimakkuuden korottaminenkaan ole koiralle ongelma suinkaan. Se osaa myös muntaa äänensävyään moniin eri skaaloihin, omasta koleahkosta äänestään aina kirkkaaksi ja lempeäksi ja siitä uhkaavaksi, matalaksi ja pisteliääksi. Kannattaa myös huomioida, että sukupuolestaan huolimatta, kuulostaa Deadachen ääni kaikkea muuta kuin naiselliselta. Sen normaali puheääni kävisi yhtä hyvin jollekulle urospuolisellekin, johtuen ihan siitä, että koiran hormonitasapaino on vähän vähemmän stereotyyppinen (Näennäisesti heikompaa sukupuolta edustaville narttukoirille annettiin sodassa hyödyllisten ominaisuuksien, kuten lihasmassan, lisäämikseksi testosteronia. Voisi jopa sanoa, että Painhallow fyysisyytensä puolesta on uros, ja se oman naiseutensa puutteessa on lisääntymiskyvytön.)
Koiran huulettomuus vaikuttaa puheeseen siltä kantin, että jotkut kirjaimet tuppaavat muodostumaan hieman vajavaisesti ja soseuttavat omalta osaltaan puhetta. Koska naaras kuitenkin puhuu melko hitaasti, rennosti vetkutellen muttei missään nimessä änkyttäen, saa sen puheesta kuitenkin helposti selvää.
* Deadachella on myös katatoniana tunnettu mieleen ja hermostoon rinnastuva sairaus. Tämän vuoksi sen liikkeet ovat toisinaan hieman nykivia ja hitaita.
Hermovauhrioihin perustuen koiran silmät verestävät ja vuotavat lähes aina kyynelnestettä, minkä naaras tykkää naamioida toisinaan itkuksi. Silmien vedenvuoto on tosin ainostaan hyväksi, sillä silmäluomiaan Kin ei voi kunnolla käyttää, ja kyynelkanavien aktiivisuus on sen näon tae. Koira saa kyllä puristettua silmänsä lähestulkoon kiinni tarpeeksi yrittäessään, mutta koska silmäluomia ylhäällä pitävät metalliset osat ovat kovin kankeita, on silmien sulkeminen suht vaikeaa.
* Fyysisiltä ominaisuuksiltaan Deadache on melko kestävä ja sitkeä, joskaan ei kovin notkea saatika nopea tai ketterä kehoaan koristavien metalliosien takia. Ei se kuitenkaan mikään toivoton kömpelys ole, ja osaa käyttää kehoaan suhteellisen hyvin koristuksistaan huolimatta. Tappeluissa koiran valttikortti on voima, ei nopeus tai ketteryys.
Se on jäntevyytensä, lihaksikkuutensa ja sisäisen periksiantamattomuutensa vuoksi kohtalaisen kestävä, mutta väsymyskin on sille kovin tuttu tunne - painavat härpäkkeet kun kuormittavat lihaksia jonkin verran ylimääräistä, eikä vasemman takajalan vahingoittuneisuus ole juoksemisen kannalta lainkaan otollista. Parhaiten laumattomalta pääseekin karkuun yksinkertaisesti juoksemalla: se tuskin vaivautuu kovin pitkään takaa-ajoon lähtemään.
Hallowin kipukynnys on hyvin korkea, ja se tuskin lannistuisi, vaikka sen ruumista vihloisi ties minkä asteinen tuska. Koiran puruvoima on pitkällisen jalostuksen ansiosta kehkeytetty erittäin voimakkaaksi, eikä naaraan otteesta niin vaan pois liu'uta, jos se kerran saa hampaansa johonkin iskettyä. Luitakin se kykenee helposti murskaamaan. Harmaaturkki on paitsi normaalipainoinen, myös lihasmassansa, kokonsa ja 'panssaroituksensa' ansiosta melko painava, eikä sille olekaan ongelma naulita jotakuta heikompaa tapausta maahan rysähtämällä tuon niskaan. Painhallow olisi kaikenkaikkiaan todella, todella vaarallinen vastustaja, ellei se sodassa ja taistelukoiranurallaan saamiensa vammojen kautta olisi tarkoitettua fyysistä kuntoaan heikompi ja katatoniansa takia aina välillä menettäisi kehonsa hallintaa kokonaan. Esimerkiksi koiran vasemmassa takajalassa, jota siteet suureltaosin peittävät, on sen verran kookkaita hermostollisia vammoja, että jalka on menettänyt kokonaan tuntonsa polvesta alaspäin. Tämä raaja on myös jokseenkin kuihtunut, eikä koira voi kunnolla varata sille painoa, minkä takia se ontuu. Myös korvalehtien menetys ja niistä jääneitä arpeumia peittävä kangas verottavat kuuloaistia, eikä näköaistikaan jatkuvasti vuotavista silmistä johtuen ole lainkaan niin hyvä, kuin voisi olla. Kaiken lisäksi Deadache on myös kokonaan värisokea.
* Laumaton ei muista siskoaan Grimsongia taikka veljeään Blackdreamia, mutta muistaa murhanneensa äitinsä ja toisen veljensä. Se myös muistaa erittäin hyvin aikansa rintamalla, kuten myös sodanaikaisen työtoverinsa Henrik Mortierweildin. Jokaisessa sen muistoista on kuitenkin selviä aukkoja. Se ei esimerkiksi kunnolla muista ihmisten ulkonäköä, ei edes sitä, että nuo kävelivät kahdella jalalla eivätkä kyenneet omalla kielellään kommunikoimaan koirien kanssa. Voisi itseasiassa sanoa, että Kin muistaa menneisyytensä ihmiset joinain koirankaltaisina olentoina, vaikka yhäkin tietää, että ne olivat eri lajia, kuin se itse on. Se myös muistaa hyvin tulleensa kutsutuksi niin Painhallow, kuin The Kin -nimillä, mutta esittäytyy itse useimmiten Deadachena.
* Deadachen tietoja kirjoitettiin todella kauan.
* ...ja ne lienevät Sarannan pisimmät tähän mennessä kirjoittamat hahmotiedot (luonteessakin n. 90 virkettä).
* Hahmon tunnusbiisinä toimii Lordin Beast Loose in Paradise (ja pienissä määrin myös Dead Bugs Bite), mutta nimikkobiisinsä on samaisen yhtyeen Deadache
* Myös Deadache-nimi on inspiraatioitu Lordista (yhtyeen toisiksi uusin levy kantaa tätä nimeä), mutta se ei kuulu varsinaisiin 'Lordis-sanoihin', ja on ihan oikea sana jossain amerikkalaisessa murteessa.
* Luonne muuttui suunnitellessa moneen kertaan, mutta menneisyys ja ulkonäkö pysyivät koko suunnittelun ajan melko pitkälle samoina
* Deadache sai inspiraationsa yhdestä pelaajan unesta, jossa hahmolla tosin oli pelkästään (nykyistä yksinkertaisempi) rautakehikkohärdelli päänsä ympärillä.
* Kunhan Saranna jaksaa, sen olisi tarkoitus tehdä hahmon esittelystä lyhyempi ja tiivistetympi versio, koska se nyt on pituudessaan kovin epäselvä
* Hahmo on aika hemmetin onnistunut, ja kopioijat saavat pelaajan ikuisen vihan niskoilleen. Harmi, että netin välityksellä on niin vaikea kuristaa ketään.
