Täältä siis löydätte Lordi-aiheisen fanficc -tarinan, jota Pimeyteen Kahlituksi nimitellään.
Ja aivan, tämä rinnastuu siis hyvinkin vahvasti Lordi-bändiin kertomalla kyseisen yhtyeen kosketinsoittaja-monsteriaavehyypiön menneisyydentarinasta oman versioni. En ota vastaan mitään motkotuksia Lordinvihaajilta kertomuksen aiheesta, pitäkää mölyt mahassanne, ja jättäkää tämä lukematta, okei.

Kirjoitelman ikäraja on ehdottomasti K-13 tai -15, eikä se siis sovellu heikkohermoisten luettavaksi. Lordien mielestä ihmisten nirraaminen mahdollisimman verisesti on ihan ältsin hauskaa, joten splätteriä tämä väkisinkin sisältää. Lisäksi kirjoittelen tätä yleensä pahimpien itutuspuuskien ja synkempien mielentilojen siivittämänä, joten tämä tosiaan sisältää tunteidenpurkua väkivaltaisessa muodossa. Lukekaa omalla vastuullanne, älkääkä iniskö tarinan sisällöstä tai surkeasta tekstistä saamianne traumoja minulle.

____________________________________________________

Chapter 1

Alkuillan aurinko oli pudonnut taivaankannella alemmas, roikkuen nyt vain hieman horisontinviivan yläpuolella. Ilta oli hiljainen, kaupungin meteli oli hiljennyt rauhalliseksi autonmoottorin hurinaksi. Asukkaat tiesivät auringon laskevan mailleen parin tunnin sisällä, tiesivät pimeyden ottavan jälleen vallan yöksi muuttuvasta päivästä, ja jokainen kaupunkilainen oli kyllä tietoinen siitä, että pimeän aikaan ulos meno oli riskialtista. Tämän tiesivät myös kolme nuorukaista, jotka matkasivat kohti metsän pimentoja. Ripeiden askelten tasainen rummutus kaikui hiljaisessa ympäristössä, hiekan ratistessa kolmikon kengänpohjien alla. Yksi heistä, suhteellisen pitkä ja hontelo poika käveli kahden muun edellä, kääntyen tasaisin väliajoin hoputtamaan takanaan kävelevää kahta sisarusta.
”Ayla ja William, pistäkääs vähän vauhtia. Meillä ei ole koko iltaa aikaa, aurinko laskee ja paholaiset heräävät”, hän sanoi, vääntäen äänensä lauseen lopussa teennäisen pelottelevaksi, hyppelehtien sitten edemmäs polulla. Närkästyneesti Williamiksi kutsuttu keskikokoinen poika, arviolta kuudentoista vanha, avasi suunsa uhmakkaaseen vastalauseeseen. Hänen villisti hapsottavat hiuksensa rengastivat tiukkaa ilmettä hänen kasvoillaan.
”Turpa kii, Umir. Tässä on vielä monta tuntia pimeään”
Aylaksi kutsuttu hento ja lyhyehkö tyttö taasen naurahti kevytmielisesti veljensä ja serkkunsa sanasodalle, joka oli jatkunut lähes koko matkan kaupungista metsäpolulle. Naurahdus sai Umirin puheista ärsyyntyneen Williamin vilkaisemaan tyttöä perin murhaavalla ilmeellä, joka sai tytön ilmeen jälleen vakavoitumaan. Hän ei missään muodossa pelännyt veljeään, mutta näki silti parhaaksi jättää Williamin ärsytyksen Umirille.

”Mihin muuten viet meidät?”, kysyi Ayla Umirilta hetken hiljaisuuden vallittua poikakaksikonkin välillä. Umir käännähti jälleen sisarusten puoleen hymyillen vinosti. Hänen harmaat silmänsä tuikkivat ilkikurisesti hontelon pojan tanssahdellessa takaperin polulla.
”Löysin jotain jännää tuolta mettästä. Se on semmonen oikein vanha sairaalarakennus, epäilen, että se on ollut mielisairaala.”, hän sanoi hilpeästi käännähtäen jälleen ympäri, loikkien eteenpäin kuin Pieni Punahilkka konsanaan. Williamin tympiintynyt ilme vaihtui yllättyneeksi yhdessä Aylan kanssa korvien vastaanottaessa rakennuksen karmivasti kalskahtava nimi. Kumpikaan sisaruksista ei ollut koskaan kuullut, että alueella olisi joskus ollut moinen hourula, joten heidän oli aluksi vaikea uskoa Umiria. ”Mistä päättelet sen olevan mielisairaala? Ihan hyvinhän se voi olla vain hylätty kauppahalli tai jotain”, Ayla sanoi epäilevästi luoden Umiriin vaativan silmäisyn.
”Hehe. Sen näätte sitten hyvät ihmiset”

____________________________________________________

Chapter 2

Umir loikki pirteästi sisälle vanhaan, ränsistyneeseen rakennukseen Williamin ja Aylan jäädessä epäileväisesti kurkkimaan ovensuuhun. Vanhan talon likainen, hylätty, olemus ja tunkkainen lemu ei houkutellut heitä astumaan sisälle varmoin jaloin. Sisarukset vaihtoivat epäilevät katseet keskenään, kunnes siirsivät päänsä taas serkkuaan kohden. Umir naurahti ja tuijotti sisaruksia innosta tuikkivin silmin.
”Hei mammanpojat. Tää on vaan hylätty rakennuksenpahainen, ettehän te tätä pelkää!”
Vaikka poika oli kolmikosta selvästi rohkein, olihan hän vanhinkin, ei yllytyshullu William voinut enää jättäytyä turvallisesti ovensuulle, vaan tallusti muutamalla varmalla askeleella serkkunsa viereen. Kummatkin pojista kääntyivät odottavasti katsomaan epäluuloisena ympärilleen pälyilevää Aylaa. ”Sisko hei. Tules tänne, ettet jää paisti tutkimusmatkasta!” maanitteli William leveästi hymyillen.
”En tiedä sitten. Olen taikauskoinen, kuten tiedätte. Jos täällä on aaveita tai joitain, niin ne ei kyllä tykkää, jos tunkeudutaan tänne.”
Tytön selitys ei tehnyt vaikutusta poikiin, pikemmin hänen taikauskoisuutensa huvitti heitä.
”Älä höpise, Ayla. Täällä ei ole mitään pelättävää”, sanoi Umir kannustavasti, kävellen tytön luo varmoin askelin. Hän tarttui tytön käsivarteen kiskaisten Aylan mukanaan sisälle. Serkkupojan teko ei miellyttänyt tyttöä, mutta hän päätti olla vaiti, lähtien nöyrästi jatkamaan matkaa poikien jalanjäljissä.

Kolmikko suuntasi infotiskin luo, jokaisen tiiraillessa vuorollaan ympärilleen.
”Mihin suuntaan lähetään?” kysyi William, ilmeisen innostuneena tästä uudesta tutkimusmatkasta. Alun epävarmuus oli jo karissut pois hänen harteiltaan pojan katsoessa uteliain silmin Umiriin, joka näytti miettivän vastausta. Parin sekunnin kuluttua hän ojensi kätensä kohti rakennuksen takaseinää vievää käytävää, jonka perältä lähti portaat yläkertaan.
”Noo. Jos lähettäisiin vaikka tuonne?”

Päätös oli yksimielinen, eikä Aylalla tai Williamilla ollut vastustelemista. Niinpä he lähtivät kävelemään Umirin osoittamaan suuntaan, Aylan ollessa edelleen hyvin epävarma koko touhusta. Tyttö oli epäilemättä ainoa taikauskoinen porukassa huolimatta siitä, että heidän asuinkaupunkinsa oli joutunut selvästi yliluonnollisten jännitteitten uhriksi niiden käsittämättömien, mystisten murhien perusteella, joita sattui useina öinä pimeän laskettua.
Synkkä rappukäytävä aukesi heidän eteensä, saaden kolmikon huomion osakseen. Jokainen heistä tutki portaita sekunnin pari, jokaisen sortuneen ja ajan heikentämän kohdan merkille pistäen. Umirin johdolla matka jatkui yläkertaan, jonka synkät käytävät ottivat heidät suopeasti vastaan. Yläkerrassa huoneita oli paljon alakertaa enemmän, ja ne oli numeroitu, paljastaen, että ne olivat joskus pitäneet sisällään potilaita. Huomattavasti karmivammiksi olisi myös voinut luonnehtia näitä käytäviä, joiden lohduttomasti auki jääneet ovet tuntuivat jokainen kertovan omaa, synkkää, tarinaansa huoneiden asukeista. Seinät, jotka ennen olivat loistaneet puhtaalla valkoisuudellaan olivat nyt liasta harmaat.
”Tästä päättelen tämän olevan mielisairaala”, totesi Umir yllättäen pimeyteen, saaden sekä Williamin, että Aylan säpsähtämään. Sisarukset pistivät myös merkille serkkunsa äänen muuttuneen vakavammaksi. Sanojensa vakuudeksi poika avasi lähimmän oven, näyttäen sen takaa paljastuvan ankean näyn sisaruksille. Oven takana oli laaja huone, jossa ei ollut muuta, kuin kuusi sänkyä, kahdessa kolmen pedin rivissä, huoneen vastakkaisilla päädyillä. Huoneen takaosassa oli vain yksi pölyinen ikkuna, joka ei tuonut nimeksikään valoa likaisenvalkoisille seinille. Osaksi myös pöly hämärsi huonetta, ja erottaakseen yksityiskohtia, oli kolmikon pakko tarkentaa katseitaan. Muutamiksi sekunneiksi hiljaisuus laskeutui heidän ympärillen, jokaisen tuijottaessa huoneen hämärään. Lähes minuutin hiljaisuus lepäsi heidän harteillaan, kunnes Aylan peläsynyt henkäys mursi sen, tytön ottaessa yhden, nopean, askeleen taaksepäin. Nuorukaisen siniset silmät olivat pelokkaat, ja tytön olemus oli pelästynyt.
”Minä näin jotain”, hän parahti nielaisten. Hän saattoi olla aivan varma, että pöly oli muodostanut ihmishahmon huoneeseen. Hän oli nähnyt sen niin selvästi, oli havainnut, kuinka pöly sankkeni ihmishahmon muotoon.
”Kuvittelet vain, sisko hyvä”, William tuhahti voimatta peittää sitä totuutta, että siskon yllättäinen säikähdys oli saanut hänetkin pelästymään. Koko touhu arvelutti häntä taas parin sekunin ajan; jos Ayla olisikin oikeassa? ”Haha, yksiä pupupöksyjä olette molemmat. Ettehän te ole vielä nähneet eristyssellejäkään, ja kummatkin olette jo ihan järjiltänne.”
Sen suuremmin ei Umir ottanut osaa Aylan näkyyn, letkauttaen senkin taas omaan leppoisaan tapaansa huumoriksi, viattomaksi leikiksi, joka kuitenkin tässä tilanteessa tuntui niin sopimattomalta.
”Eristyssellejä? Umir, älä. Olen varma että näin jotain… Tämä ei ole enää ollenkaan kivaa”, Ayla sopersi pelokkaasti, katsoen serkkuunsa. Hänen silmistään paistoi ahdistus ja anovuus. Tyttöä todella ihmetytti se, että pojat eivät olleet huomanneet olentoa, jonka hän oli niin selvästi nähnyt siinä seisseen. Epäluulo otti tilaa mielessä, ja tyttö pelkäsi mielenterveytensä järkkyvän kohta. Mielisairaalan kaltainen paikka ei tosiaankaan ollut hänen mielestään leikkimistä varten, oli se sitten kuinka autio tahansa. Kuuluvasti nielaisten tyttö koetti karkoittaa kurkkuaan puristavan pelontunteen, avatessaan suunsa tuomaan julki pyyntönsä:
”Lähdetään vaan pois täältä”

Tytön anelu sai rohkeamielisen Umirin vain hymähtämään, päätään tympiintyneesti pyöräyttäen.
”Hyvä on, kultakutri. Painu karkuun vaan, pärjään Williamin kanssa kaksinkin”, poika tuhahti, hymyillen jälleen leveästi. Hän tiesi hyvin Aylan olevan liian arka, jotta hän voisi yksin lähteä palaamaan takaisinpäin, ja yllytyshullu William jäisi sairaalaan vaikka väkisin ainoastaan antaakseen itsestään rohkeamman kuvan. Ayla loi lyödyn katseensa maahan, huokaisten väräjävällä äänellä. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin alistua serkkunsa sanojen alla. Vilkaisu veljeenkin oli todistanut, ettei tuo tahtonut lähteä minnekään. Niin matka jatkui, yhäkin syvemmälle vanhan sairaalan käytäville, tunnelman käydessä entistäkin synkeämmäksi roskien ja saastan vanhan rakennuksen käytävillä lisääntyessä entisestään.

He pysähtyivät seuraavan kerran vasta käytävän päässä. Kolmikko oli kulkenut nyt yläkerran ensimmäisen, suoran käytävän päähän, ja he seisoivat nyt rakennuksen ulko-oven yläpuolella.
”Täällä ovat eristyssellit”, Umir virnisti, muuntaen äänensä jälleen teennäisen uhkaavaksi. Hän tarttui lähimmän huoneen oveen, ilkikurisen katseen porautuessa sisaruksiin yhdessä pirullisen virneen kanssa. Tähän pimeyteen yhdistettynä Umirin ilme sai irvokkaan pelottavan sävyn, huolimatta siitä, että sekä William että Ayla tiesivät serkkunsa ilmeilyn vain ilkikuriseksi leikiksi, jolla poika koetteli kanssaihmistensä rajoja. Pojan käsi painui alemmas kahvalla, ja sisarukset olivat varmoja, että kohta kuuluisi lukon napsahdus, että ovi aukeaisi paljastaen synkän sisustansa katsojille. Mutta ei, odotettua ääntä ei kuulunut, eikä ovi auennut. Hieman hämmästyneinä kaksikko siirsi katseensa Umiriin, kumpaisenkin miettiessä, mitä mokoma serkku oli taas saanut päähänsä. Hontelon pojan ilme oli kuitenkin yhtä Williamin ja Aylan kanssa; hän ei temppuillut.
”Se ei aukea, vaikkei ole edes lukossa. Ihan kuin joku, tai jokin, vetäisi ovea takaisin kiinni. Kahva on varmaan jotenkin paikoiltaan”, Umir ärähti, kurtistaen hämmentyneesti kulmiaan. Hän ujutti sormensa oven väliin, aikeenaan vetää tuo auki. Niin hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä, sillä Aylan päästämä kirkaisu keskeytti hänen aikeensa, pojan kenties hieman ärtyneenkin katseen kääntyessä kultakutrista tyttöä kohden, vaatien syytä tähän häiriöön. Oli se nyt kumma!
”T-takanasi...”, Ayla ja William sopersivat yhteen ääneen, pojan osoittaessa vapisevin käsin jotain serkkunsa selän takana. Tylsistyneenä Umir puhalsi ilmaa huultensa välistä pyöräyttäen päätään ylenkatsovana.
”Ei siellä mitään ole...”, hän mutisi, käännähtäen kuitenkin ympäri. Aluksi hän ei edes tajunnut sitä, mikä hänen edessään seisoi, ajatellen vain omia ajatuskantojaan; sitä, ettei uskonut täällä olevan yhtä ainutta aavetta tai muuta sen kaltaista. Tämä usko kuitenkin mureni teräviksi siruiksi päin hänen kasvojaan, kun hän huomasi katsovansa suoraan epänormaaleihin, viirupupillisiin silmiin. Nuo silmät eivät peilanneet muita tunteita, kuin mielipuolista hulluutta, vihaa ja katkeruutta. Umir horjahti taaksepäin, painautuen vasten ovea takanaan. Hänen edessään seisoi valkoiseen hameeseen pukeutunut nainen, jonka kalvakat kasvot olivat täysin värittömät, niin kovin kuolleet. Kalpeus korostui olennon syvänmustia hiuksia vasten, tehden näystä entistä kammottavamman, luoden kasvoille vielä pääkallomaisemman vaikutelman. Yhtä hyvin Umir olisi voinut katsoa pääkalloa. Tämä jokin oli kuitenkin paljon kammottavampi kuin yksikään kallo, jonka hän oli nähnyt. Jollain kummallisella tavalla tuo olento eli, vaikka näyttikin niin kovin kuolleelta. Se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä, sai tähän astisesti poissa pysyneen pelon tarttumaan hänen mieleensä väkevällä otteellaan. Äkkiä Umir tajusi, kuinka järkevää olisi ollut totella Aylaa – heidän pelokkaiden silmiensä edessä seisoi ilmiselvä aave, joka ei näyttänyt olevan kovin iloinen nähdessään kolmikon. Lamaantuneena ovea vasten painautunut Umir kykeni ainoastaan katsomaan laajenneilla silmillään aaveen vastaaviin, kuin toivoen, että tätä kautta pääsisi pakoon tilanteesta.

William ja Ayla olivat vähintäänkin yhtä järkyttyneitä kuin serkkunsakin, vaikka kaikkein todennäköisin uhka olikin Umirilla. He eivät kyenneet liikkumaan, vaan olivat jääneet paikoilleen patsaitten tavoin, eleettömästi ja ilmeettömästi. Järkytys oli saanut heidät vajoamaan syvään shokkitilaan, jonka takia heidän silmänsä olivat jääneet tuijottamaan aavetta, tajuamatta mitään muuta ympärillään. He näkivät suorastaan inhottavan hyvin, kuinka ilmeettömyys aaveen kasvoilla vaihtui avoimeen hulluuteen.
Olento liikutti oikean kätensä ranteen kiertävään liikkeeseen, sormien painuessa hetkeksi vasten kämmentä, kunnes ne taas suoristuivat. Täydessä harmoniassa olennon kädenliikkeen kanssa Umir näytti painuvan yhä vahvemmin vasten seinää takanaan, aivan kuin näkymättömät kahleet olisivat sitoneet hänet paikoilleen, mitätöiden liikkumismahdollisuudet. Kuin kuolemantuomion saaneena hänen pakomahdollisuutensa oli viety, ja poika saattoi nyt odottaa ainoastaan sitä helpottavaa lopullisuutta, joka veisi tuskan ja pelon mennessään. Vaikkei mitään pahaa ollutkaan toistaiseksi tapahtunut, hän tiesi, ettei pääsisi enää hengissä pois.

Pelonsekainen kauhu Aylan ja Williamin mielessä käski heidän juosta karkuun ja pelastaa henkensä kun he vielä saattoivat, mutta pienikään sivuaskel ei suunnannut heitä otollisempaan kulmaan pakoa ajatellen. He olivat täysin lamaantuneita, ja heidän jalkansa painoivat kuin lyijy – ne eivät suostuneet nousemaan ylös maasta, vaikka kaksikko mitä yritti.
Pakomatka ei alkanut edes silloin, kun aave suuntasi nahkaremmein sidotun vasemman kätensä kohti Umirin kasvoja, sivaltaen yhdellä nopealla liikkeellä pojan oikean silmän sokeaksi. Tarkalleen ottaen kynnet painuivat jonnekin syvälle silmäkuoppaan, kaivaen sen kuopastaan kokonaisena irti.
Veri roiskahti lattialle pojan alapuolella, kivun pakottaessa hänet vajoamaan hiljaa maahan näkymättömien kahleiden kadottua hänen käsistään ja jaloistaan. Hän painoi kätensä oikean silmänsä päälle, tai tarkalleen ottaen siihen, missä silmän olisi kuulunut olla. Nyt tilalla oli enää tyhjä kuoppa, josta veri vuosi solkenaan. Kipu, joka silmän menetyksestä koitui, oli tehdä pojan hulluksi, ja oli vähällä, ettei hän pyörtynyt tuskasta. Suurella vaivalla, kaiken itsekurinsa käyttäen hän kohotti yksisilmäisen katseensa Aylaan ja Williamiin, parahtaen voimattomasti:
”Lähtekää nyt vetään siitä, ennen kuin tuo ottaa teidät silmätikuikseen!” Pelkässä istuma-asennossa pysyminen tuotti ylitsepääsemätöntä kipua, ja lopulta pojan oli pakko kaatua maahan. Hänen epätavallisen paksu, tyhjä ja tuskaisa äänensä jäi jyskyttämään pelokkaitten sisarusten mieliin. Ne piinaavat sanat toistuivat heidän päänsä sisällä toistumistaan, repivät heidän jännittyneitä hermojaan riekaleiksi. Ne sanat, se pelko ja tuska, joka niistä kuulsi läpi, sai pakokauhun laskostumaan tiukasti heidän ajatuksiinsa, tehden sisaruksista pakoon pinkovia saaliseläimiä. He ottivat ensimmäiset juoksuaskeleensa Umirin kehotuksesta, kompuroiden paniikissaan kohonneisiin laattoihin, liukastuen lattialla lojuviin papereihin. He kaatuivat lähes joka askeleella, kompuroiden jälleen ylös samalla, kun joutuivat kuuntelemaan serkkunsa hermoja raastavia tuskanhuutoja. Umirin peli olisi pelattu, hän ei selviäisi hengissä sen mielipuolisen aaveen käsistä.
Kumpikaan sisaruksista ei uskaltanut kääntää katsettaan eristysselleihin päin, ei uskaltanut kohdata sitä veristä näyttämöä, joka jäi metri metriltä kauemman heidän taakseen.
Sisarukset tiesivät kaiken sen pakokauhunsa keskeltä olevansa tekemisissä jonkun yliluonnollisen kanssa, joka tulisi tappamaan heidätkin yhtä lailla kuin Umirin, elleivät he löytäisi tietään mielisairaalasta poisvievälle käytävälle ja ulko-ovelle. Pois tältä painajaisen olomuodon saaneelta tutkimusmatkaltaan. Pois, pois... Se oli ainoa ajatus.

Käytävä tuntui jatkuvat paljon pidemmälle, kuin mitä tullessa. William ja Ayla tunsivat juoksevansa paikallaan, etenemättä edes yhtä senttiä yhdelläkään askeleellaan. Ikuisuudelta tuntuvien sekuntien jälkeen he saattoivat huomata porraskäytävän lähenevän. Toivonkipinä syttyi pelokkaisiin mieliin, saaden sisarukset nopeuttamaan juoksuvauhtiaan, hapuilemaan käsillään porraskäytävän kaiteita. Toivo oli kuitenkin kohtalokas tunne tässä tilassa; se sai mielen valppauden laskemaan hieman, kaiken huomiointikyvyn keskittyessä yhteen asiaan. Tässä tilassa juokseminen vaati suuren osan keskittymiskyvystä, jotta tasapaino pysyisi. Nyt, kun huomio hieman herpaantui, teki helposti virheliikkeen…
Hieman Aylan edessä juossut William kompastui, ennen kuin ehti tavoittaa portaikon. Poika lensi mahalleen maahan tukahtuneesti huokaisten. Hän koetti pyrkiä heti ylös, mutta kaatui uudelleen tuskaisan parkaisun saattelemana. Poika nousi väkinäisellä liikkeellä istualleen, siirtäen vasemman jalkansa vierelleen. Jalka oli polven alapuolelta vääntynyt luonnottomaan kulmaan, murtuneena. Se mitätöi Williamin mahdollisuudet paeta, heikensi nuorukaisen siskon mahdollisuuksia pelastua.
Ayla pysähtyi, uskaltamatta kuitenkaan vilkaistakaan veljeensä, saati sitten kurkistaa taakseen. Pelko iskeytyi takaisin hänen mieleensä, pakotti tytön ohittamaan maassa istuvan nuorukaisen ja suuntaamaan kohti portaita.
”Ayla... Älä jätä mua tänne! Älä...”
Epäilemättä tyttö olisi juossut tiehensä, elleivät veljen itkuiset, toivottomat sanat olisi saaneet häntä pysäyttämään kulkunsa, ja kääntämään katseensa hiljaa Williamiin. Koko ajan Ayla joutui puremaan hammastaan, pitämään mielensä lujana, jottei olisi vain kompuroinut tiehensä. Tytöllä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mitä voisi tehdä. Hän tiesi omatuntonsa murenevan pala palalta, jos vain lähtisi jättäen veljensä kuolemaan, mutta pakokauhu siveli hermostunutta mieltä koko ajan, uskotteli pakenemisen olevan parempi vaihtoehto.

Kaiketi tilanne olisi jatkunut yhtä toivottomana vielä kauan, ellei aave olisi ilmestynyt kuin tyhjästä Aylan sivulle, hänen ja portaikon väliin. Pelästyksestä tyttö kirkaisi, Williamin älähtäessä yllättyneesti, ja yrittäessä ryömiä huonolla menestyksellä karkuun.
”Et kai meinannut jättää veljeäsi tänne ihan yksin?”
Kolkko naurahdus kantautui aaveen suusta tunteettomien silmien läpitunkevan katseen porautuessa syvälle Aylan pelokkaisiin silmiin. Tytön oli pakko kääntää katseensa muualle, sulkea silmänsä kätensä nyrkkiin puristaen. Hän käytti kaikki itsehillintänsä viimeisetkin rippeet pysyäkseen paikallaan tuomiotaan odottaen. Kauaa hän siltikään kyennyt pysymään liikkumatta, vaan vapisi koko ajan kuin haavan lehti, horjahtaen aina välillä muutaman alitajunnallisen askeleen taakse, ja taas eteen. Lopulta hän ei enää kestänyt, vaan lähti päättömästi juoksemaan muualle, kaikkein lähimpänä olevaan käytävään, joka sattui viemään hänet yhä syvemmälle vanhan sairaalan sokkeloihin. Hän saattoi kuulla takaansa vain mielipuolista naurua, sekä veljensä vaimeaa rukoilua. Korvat yrittivät sulkea äänet pois ympäriltä, mutta tulosta ei ollut. Edes juokseminen yhä kauemmas ja kauemmas tapahtumapaikalta ei tuntunut olevan tarpeeksi tehokas eriste, vaan se mielipuolinen nauru ja tuskanhuudoiksi muuttuneet rukoukset tuntuivat seuraavan häntä koko ajan, kun takaa-ajaen. Kyyneleet kastelivat tytön posket, omatunto soimasi Aylaa hänen mielessään. Miksi, voi miksi tämä kaikki tapahtui? Pariin otteeseen hän joutui pysähtymään, sulkemaan silmänsä ajatuksiaan kootakseen. Jokin alitajunnallinen tunne sai hänet melkein kääntymään kannoillaan, palaamaan veljensä luokse, mutta itsesuojeluvaisto ja pelko saivat hänet taas kumoamaan ajatuksensa, pakomatkan jatkuessa.

Tyttö huomasi uuden porraskäytävän siintävän edessään, ja vasta laskeuduttuaan haparoivasti alas jokaisen porrasaskelman, hän saattoi kuulla äänien vaimenevan, mutta kokonaan ne eivät hiljentyneet. Hermostuksissaan tyttö jatkoi juoksuaan päättömästi pohjakerroksessa, ja tuli osaksi tiedottomasti laskeutuneeksi vielä yhdet portaat alemmas. Hän ei lainkaan ymmärtänyt, että syöksi itsensä vain syvemmälle toivottomuuttaan, miinustaen selviytymismahdollisuuksiaan monella prosentilla.

Paniikista vapisevat jalat tekivät virheliikkeen, ja Ayla lennähti viimeisimpien askelmien yli, ruumiin iskeytyessä kivuliaasti kovaan laattalattiaan. Tyttö ehti vain hengähtää tukahtuneesti, kun pelon ja sisäisen tuskan sumentama mieli irrotti otteensa tästä hetkestä, pimeyden ympäröidessä hänen kyynelistä jo valmiiksi sumea näkökenttänsä, tajunnan hiljalleen pimetessä.

___________________________________________________

Chapter 3

Silmäluomet avautuivat, paljastaen Aylalle aivan uudenlaisen näyn. Nyt hän ei enää ollut pimeällä käytävällä, vaan valkoisuudellaan hohtavassa huoneessa. Nuorukainen huokaisi unenomaisesti, kohottautuen istualleen. Hän vilkuili ympärilleen silmiään kirkkaudessa siristellen. Katse harhautui kattoon, mutta minkäänlaista lamppua hän ei kyennyt erottamaan, ja hetken ympärilleen tutkailtuaan tyttö huomasi, ettei oveakaan näkynyt missään. Kaikki tässä huoneessa viimeistäkin yksityiskohtaa myöden oli värjätty valkoiseksi, eikä seinienkään olinpaikasta voinut olla varma, sillä yksikään varjo ei langennut yhdellekään seinälle, saati sitten lattialle. Terve järki kuitenkin kertoi heti, että tässä huoneessa oli useita lamppuja, piilossa katonrajassa, nurkissa. Niitä oli lattiassa ja katossa, mutta kaikki ne oli värjätty valkoisiksi, jottei niitä näkisi. Samalla nuorukainen tuli miettineeksi, miten ihmeessä tämä huone oli säilynyt niin hyvänä, mikseivät seinät olleet likaantuneet, miksi lamput vielä paloivat, eivätkä olleet sammuneet? Ja miten ihmeessa hän edes oli päätynyt tänne?
”Tännehän sinä halusit.”
Ääni herätti hänet aatoksistaan, katseen alkaessa heti etsiä puhujaa. Hän ei voinut olla lainkaan varma, mistä puhe kuului, se tuntui kaikuvan huoneen jokaisessa nurkassa, singoten puolelta toiselle. Äänen hän kuitenkin tunnisti sitäkin paremmin, lähes liiankin hyvin. Se oli aave, siitä ei ollut kiistämistä. Tyttö oli kuitenkin erottavinaan olennon sävyttömästä äänestä hitusen surua, jota siinä ei aiemmin ollut kuulunut. Hetkeksi sanat jäivät pyörimään hämmentyneen tytön päähän, ennen kuin hän tajusi olinpaikkansa - huone laudoilla suljetun oven takana.
Näkymä, joka hänen ympärillään vallitsi osoitti, että huone todennäköisesti oli yksi eristysselli, jollekin todella vaaralliseksi koetulle potilaalle suunnattu sellainen. Varovasti Ayla nousi seisomaan, voidakseen katsella ympärilleen yhä laajemmin. Nyt hän ensimmäisen kerran käännähti kokonaan ympäri, katseensa taakseen luoden. Keskellä sitä kirkasta valkoisuutta oli epämääräisen muotoinen, tumma läntti seinässä. Silmänsä äärimmilleen siristäen, hän saattoi huomata läntin olevan jo kauan sitten kuivunutta verta. Tuota punaista ainetta hän inhosi koko sydämestään, se muistutti häntä niin paljon kuolemasta, asiasta, jota hän inhosi, jota hän pelkäsi. Ayla otti pari askelta taaksepäin, vilkuillen jälleen ympärilleen oven löytämisen toivossa. Huoneen olemus ahdisti häntä, ja hän saattoi tuntea myötätuntoa sitä potilasta kohtaan, joka tässä huoneessa oli joutunut olemaan. Oli se sitten minkä sortin psykopaatti tahansa, kukaan ei ansaitsisi kuolemaa tämän kaltaisessa paikassa. Hetken kuluttua ympärilleen harhaillut katse pysähtyi jälleen. Ayla saattoi erottaa huoneesta hahmon, joka seisoi eräässä nurkassa, näyttäen nojaavan seinään; seinään, jota nuorukainen itse ei kyennyt näkemään. Aave. Tyttö ei tiennyt oliko aaveen ilmestyminen hänen näkökenttäänsä helpotus vai ahdistusta lisäävä elementti. Toisaalta hän tunsi voivansa rauhoittua hieman, ainakaan olento ei hyökkäisi hänen kimppuunsa yllättäen takaapäin. Nuorukainen tietäisi varautua, jos aaveen hahmo yhtäkkiä katoaisi nykyisestä olinpaikastaan. Tavallaan asia taas ahdisti, aave oli täällä, ja tytön olisi pidettävä mielensä valppaana, eikä hän näin ollen voisi kunnolla keskittyä oven etsimiseen. Väkisinkin hänen ajatuksensa alkoivat liidellä takaisin siihen kysymykseen, joka aiemmin oli kiertänyt hänen päässään; miksi huone oli niin valoisa, miten ihmeessä nämä iäisyyden paikoillaan olleet lamput saattoivat palaa? Oliko tämä kaikki vain kuvitelmaa, hallusinaatiota ja epätodellisuutta?
”Miksi sinä ja toverisi edes tulitte tänne?” aaveen ääni rikkoi ilmaa. Enää puhe ei ollut kovin kolkkoa, enemminkin surullisen paatunutta, oikealla kysyvyydellä korostettuna. Ja kun Ayla tarkkaan katsoi, hän saattoi havaita jonkin olennon olemuksessakin muuttuneen, ja se näytti nyt lähinnä voimattomalta ja poissaolevalta, katkeruudenkin näkyessä sen kaiken keskeltä. Samalla Ayla saattoi myös erottaa jotain tummaa olennon käsistä. Verta, sen tajuamiseen ei kauaa mennyt, ja hän tunsi inhotuksensa kasvavan ajatellessaan, mistä se oli peräisin. Mietteisiinsä vaivuttuaan hän unohti vastata, unohti tarkkailla aaveen liikkeitä.
”Miksi!”
Huuto herätti tytön aatoksistaan todellisuuteen. Hän saattoi havaita olennon tulleen lähemmäs, huomasi seisovansa vain muutaman metrin päässä aaveesta, jonka silmiin oli jälleen syttynyt se raivoisan katkera, hulluuteen sulava sävy. Hän ei ehtinyt vastata olennolle, ennen kuin huomasi tuon syöksähtävän äkkiä eteenpäin, tarttuen kovakouraisesti hänen kaulaansa. Ayla saattoi havaita nousevansa ilmaan, paiskautuvansa vasten takanaan olevaa seinää. Kähähtäen hän yritti repiä aaveen kättä irti kaulaltaan, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vahva ote sai hänen henkitorvensa painumaan kasaan, teki hengityksen vaikeaksi. Eikä kulunut kauaakaan aikaa, kun aaveen pitkät sormenkynnet repivät auki ohuen ihon, verinorojen alkaessa valua hiljalleen alemmas kohti olkapäitä. Tuoreen veren lämpö kutitti hänen ihoaan, sai tytön voimaan pahoin entistäkin enemmän.
”Olisitte olleet tyytyväisiä, ettei teidän koskaan tarvinnut joutua potilaiksi tähän kirottuun rakennukseen. Ettei teidän ole tarvinnut joutua lukituksi tällaiseen huoneeseen, unohdettuna ja kuolemaan tuomittuna. Mielisairaala ei ole leikkipaikka, ei edes hylättynä.”
Jälleen oli raivoisa voima sanoista kadonnut, mutta nyt niissä paloi paljon viiltävämpi ja karmivampi katkeruus, viha ja tuska. Sanat olivat hiljaiset, mutta kuin myrkytetyt, ne tuntuivat viiltävän Aylan mieltä karmivuudellaan, saivat tytön väkisinkin miettimään. Hiljalleen palaset loksahtivat paikoilleen. Aave, hän se oli tänne kuollut, hän oli se onneton potilas, jonka oli täytyt päättää elämänsä tässä karmivassa eristyssellissä irrallaan kaikesta muusta. Äkkiä Ayla tunsi ymmärtävänsä sitä hulluutta ja katkeruutta, joka aaveen sisintä niin suuresti kalvoi, voimatta kuitenkaan täysin käsittää miksi olento halusi päästää hengistään niin paljon viattomia ihmisiä. Ihmisiä, joilla ei ollut mitään tekemistä hänen kohtalonsa kanssa.

”O- olen pahoillani puolestasi”, sai tyttö vaivoin kähistyä aaveelle, huomaten kuinka olennon kasvoilla ollut raivoisa ilme liukeni pois, muuttuen tyhjäksi ilmeettömyydeksi.
”Typerys”, viha palasi ääneen, vapaana olevan käden iskeytyessä kivuliaasti tytön poskelle samalla, kun olento irrotti otteensa hänen kurkustaan.
Vauhdilla nuorukainen iskeytyi kovaan lattiapintaan alapuolellaan, sulkien hetkeksi silmänsä iskun aiheuttamasta kivusta. Aylan vasen poski oli kokonaan lämpimän, tummanpunaisen veren peitossa, ja hiljalleen nuo tummat pisarat valuivat hänen poskeltaan alas maahan.
”Älä suotta ole pahoillasi, ei kukaan muukaan ollut.”
Ja jälleen oli ääni muuttunut lähes sävyttömäksi, pienen katkeruuden kuultaessa sanoissa. Aaveen käsi tarttui uudelleen tytön kaulalle, tällä kertaa vielä entistä kovempana. Olennon kynnet repivät tytön kaulaan lisää haavoja, Aylan jälleen tuntiessa, kuinka hänen kehonsa nousi ilmaan. Kipu joka haavoista aiheutui oli suunnaton, eikä se niin vähääkään helpottunut, kun hän tunsi jälleen painuvansa vasten seinää. Kipu pakotti silmäluomet painumaan kiinni, pakotti tytön puremaan hammastaan, jottei olisi itkenyt.
Hengitystiensä vapauttaakseen hän joutui nieleskelemään, sillä ei ollut lainkaan positiivista vaikutusta. Silmät pakottautuivat auki, ja nuorukainen sai huomata olevansa taas pimeällä käytävällä. Henkitorvea puristava ote ei kuitenkaan ollut hellinnyt, ja Ayla tunsi edelleenkin vankan seinän takanaan. ”Älä... Sattuu”, tyttö kähisi väkinäisesti, tietäen, ettei sanoillaan varmastikaan hyödyttäisi yhtään mitään. Oikein hän aavistikin, sillä minkäänlainen myötätunto ei herännyt aaveen tuskan pimentämässä mielessä. Päin vastoin. Sen sijaan kalvakoille kasvoille nousi mielipuolinen virne, ivallisen naurahduksen karatessa olennon huulilta.
”Sattuuko? Olisit miettinyt sitä ennen kuin tulit tänne”, lausui aluksi niin liioitellun hämmästynyt ääni, joka muuttui jälleen raivoksi sanojen loppua kohden. Kaulaa pitelevä ote voimistui entisestään, pakotti Aylan haukkomaan henkeään kuivalle maalle ajautuneen kalan tavoin. Virne aaveen naamalla sen kun leveni tytön tuskan myötä, viirupupillisten silmien alkaessa jälleen vähän kerrallaan muuttua kokonaan valkoisiksi. Epäilemättä aave olisi tappanut nuorukaisen siihen, ellei joku muu olisi hetkeksi kiinnittänyt olennon huomiota toisaalle.

____________________________________________________

Chapter 4

”Tiedäkkö sie ees kuinka mones tappamasi ihminen toi on?” Hilpeäksikin sanottavalla, mutta siltikin niin karhealla ja tunteettomalla äänellä lausutut sanat kysyivät varjomaisen hahmon ilmestyessä kymmenen metrin päähän aaveesta. Punaiset silmät hohkasivat pimeässä varjomaisen hahmon astellessa lähemmäs. Nyt saattoi erottaa tuon olevan eräänlainen ihmishirviö, jonka iho oli kuin palanutta lihaa, ja jonka ruumis oli epäilemättä erilaisista ruumiinosista tehdyn oudon panssarimaisen vaatteen peitossa. Olento oli myös normaalia ihmismiestä isompi ja rotevampi, minkä lisäksi hirviön otsassa, poskissa ja nenänjuuressa oli sarviparit. Monsteri virnisti aaveelle luoden sitten katseensa Aylaan.
”Toi tukehtuu ihan justiinsa”, hän totesi, enemmänkin iloisella kuin millään tavalla syyttävällä äänellä. Aave irrotti otteensa tytön kaulalta, antaen nuorukaisen pudota omia aikojaan vasten kovaa lattiaa. Kysyvä ilme nousi olennon kasvoille katseen ollessa lukittuna paikalle ilmestyneeseen monsteriin, kuin tiedustellakseen tuon nimeä ja syytä paikallaololle. ”Mie oon Mr. Lordi”, hirviö ilmoitti topakasti.
”Tulin kattomahan, että mikä hitto se täällä päästelee ihmisiä hengistään. Tarinat kun tuppaa leviämään niin nopsakkaan”

”Aha. No, nyt kun tiedät vastauksen kysymyksellesi voitkin hyvin häipyä paikalta”, aave tuhahti. Hän ei ollut järin innokas ottamaan uusia kontakteja kehenkään enää sen kaiken jälkeen, mitä oli joutunut kokemaan vielä silloin, kun oli elävien kirjoissa. Kuitenkin päädyttäisiin taas siihen, että aave jäisi yksin. Tuolla Lordiksi esittäytyneellä olisi kuitenkin joku muukin syy paikallaololleen, tuskin hän pelkästä uteliaisuudesta olisi tänne tullut. Vaikka tämä olikin aaveen ensimmäinen kontakti johonkuhun muuhun 'rajan takaa tulleeseen' pitkään aikaan, ei aave voinut tuntea oloaan yhtään sen varmemmaksi. Menneisyys oli opettanut hänet olemaan yksineläjä, olemaan luottamatta kehenkään, eikä poikkeusta tapahtuisi Lordinkaan tapauksessa.
”Ehei, hyvä... sie. Mie en mihinkään ole menossa tästä. Enkä mie mitään pahaa aio. Kerropas ees nimesi, että voi tämäkin keskustelu vähän sulavammin sujua.”, monsteri vastasi rauhallisella, ja enemmänkin ystävällisellä, kuin ilkeällä, äänellä. Aaveen ilme muuttui varsin tyytymättömäksi, kenties ärsyyntyneeksikin. Jotenkin Lordin läsnäolo vain teki hänestä erittäin hermostuneen, ja monsterin puheliasuus vain lisäsi sitä. Eikä hän ollut erityisen innostunut kertomaan nimeäänkään monsterille, sen koommin kuin mitään muutakaan. Jos kysyjä olisi ollut tavallinen ihminen ei aave olisi kuvitellutkaan vastaavansa, sensijaan olisi passittanut kysyjän pois elävien kirjoista, mutta kun kyseessä oli toinen 'rajan takaa tullut' olento, hän uskoi olevan parempi välttää turhaa kahakointia. Eihän aave edes tiennyt, kuinka vahva Lordiksi esittäytynyt monsteri olisi. Riskejä ei kannattaisi ottaa. Hetken hän mietti, josko kertoisi saapujalle jonkun tekaistun nimen, jättäen oikean nimensä pimentoon, mutta ei sekään loppujenlopuksi tuntunut kovin oikealta.
”Awa”, aave tuhahti siirtäen katseensa Aylaan, joka yritti ryömiä kömpelösti paikalta.
”Pysy sinä aloillasi.”
Äänessä ei ollut tunteen tunnetta, ja sen napakan käskevä sävy sai tytön lopettamaan kömpelön pakoyrityksensä, vaikka pelko saikin hänet vapisemaan. Tyttö oli varma, että mikäli aave ei häntä tappaisi, paikalle osunut hirviö tekisi sen. Ja olennon seuraavat sanat vain lisäsivät tämän tiedon totuutta, Lordin avatessa suunsa toivorikkaan innostuneeseen kommenttiin:
”Hei, Awa, saisinkos mie nirrata sen?”

Kysyvä ilme nousi jälleen aaveen kasvoille Lordin kommentin myötä. Hän ei mahtanut mitään sille, että monsterin käytös sai hänet huvittuneeksi. Pitkä aika siitäkin oli, kun Awa oli viimeksi tuntenut kysesen tunteen jollain terveellä tavalla, eikä sillä psykedeelisellää mielihyvällä, jota pimennyt mieli tunsi aina jonkun kuollessa.
”Jos nyt tämän kerran”, sanoi aave pystymättä enää peittämään mielensä huvittuneisuutta äänestään.
Myöntävä vastaus sai virneen leviämään Lordin kasvoille monsterin nostaessa kätensä lähelle kasvojaan sormenkynsiään yhteen naputellen. Hetken hän seisoi paikallaan virneen – jos mahdollista – yhäkin levitessä, ennenkuin otti yhden matkaavoittavan harppauksen ihmistä kohti. Sen enempää hän ei ehtinyt liikkua, kun jokin pysäytti hänen kulkunsa. Mielipuoliseksi kutsuttava virne oli haihtunut arpisilta kasvoilta, tuoden tilalleen yllättyneen hämmästyksen. Vaikka pimeys peittikin tarkat ääriviivat, saattoi Lordista hieman kauempana seisova Awa hyvinkin huomata vielä yhden henkilön seisomassa pimeydessä, muutaman metrin päässä Lordista. Aave ei mahtanut mitään kenties hieman ärtyneellekin huokaukselle, jonka neljännen olennon paikalletulo aiheutti. Saapuja oli selvästi yksi rajan takaa saapuneista elävistä kuolleista, kuten hän ja Lordikin, ja se olikin piirre, joka häntä ärsytti. Epäsosiaalisena luonteena hän olisi nytkin halunnut lähinnä haihtua paikalta omaan rauhalliseen yksinäisyyteensä.

”Minä tulin tutkasemaan, että minnespähän sinä oikein katosit, Lordi”, sanoi paikalle saapunut epäkuollut, joka kaiken järjen perusteella oli alkuperältään egyptiläinen, muumio. Niin kertoivat ainakin kultainen, hieroglyfein koristeltu kaulus, raskaanoloiset kultaiset korvakorut sekä jonkinlaiset, metalliset säärystimet polvien alapuolella nilkoissa. Olennon kasvot, joista leuan kohdalta puuttui kokonaan nahka, olivat arpeutuneet ja kallomaiset. Hailakansinisten silmien katse oli vielä hetken suunnattuna Lordiin, jonka saapuja mitä ilmeisimmin tunsi jo ennestään. Kun egyptiläisen korvat eivät tavoittaneet edelleenkin perin hämmästyneen näköisen Lordin vastausta, siirtyi katse muualle, nauliintuen pian Aylaan, joka edelleen makasi pelosta kankeana maassa.
”Oho. Ihminen”
Muumio totesi päätään hieman kallistaen. Hän otti muutaman askeleen nuorukaista kohti, tarttuen tytön jo muutenkin arpeutuneeseen kaulaan. Kuiva naurahdus karkasi olennon suusta hänen sijoittaessa kätensä määrätietoisesti uhrinsa sydämen kohdalle. Paljain käsin hän repäisi kyseisen elimen irti sen alkuperäisestä olinpaikasta, antaen elottoman ruumiin sitten pudota lattialle. Muutaman sekunin katse tutki vielä lämmintä, yhäkin kouristuksen omaisesti nytkähtelevää lihasta, ennenkuin kohotti sen suulleen ja haukkasi siitä palasen.

Lordin hämmästynyt ilme muuttui ärtyneeksi syyttävän katseen pureutuessa tyytyväisen näköiseen muumioon. ”Helevetti, Amen, se oli mun ihminen!”, äyskähti monsteri vihaisena. Hän sai vain vaivoin tukahdutettua voimakkaan kädenliikkeensä, jonka tarkoitus oli iskeytyä vasten muumion kasvoja. Ameniksi kutsuttu muumio katsahti Lordiin pelästyneesti, ennenkuin älysi vaihtaa naamalleen anteeksipyytävän ilmeen. Vähintäänkin yhtä pahoittelevat olivat hänen seuraavat sanansa, joilla muumio selvästi koitti lepuutella Lordia.
”Sori, hommataan sulle uusi ihminen jostain, okei.”

Tyytymättömästi tuhahtaen Lordi pyyhki ärtyneen ilmeensä naamaltaan, mulkoillen kuitenkin Amenia yhäkin murhaavaan sävyyn. Muumio itse ei tätä kuitenkaan enää huomannut, sillä hänen huomiointikykynsä oli nyt keskittynyt Awaan. Vasta nyt hän ylipäätään huomasi aaveen läsnäolon.
”Kukas sinä sitten olet? Lordin tyttöystävä?”, hän kysyi napakasti, hieman härnäävään sävyyn, luoden aaveen kasvoihin kysyvän katsauksen. Amen ei jäänyt odottamaan vastausta (eikä aavekaan vaikuttanut siltä, että vastauksen lausuisi), vaan käveli itsevarmoin askelin Awan luo. Aave itse ei vaikuttanut olevan kovin tyytyväinen muumion käytökseen, eikä hän voinut kieltää, etteikö Amen olisi myös onnistunut häntä ärsyttämään. Lordinkin läsnäolossa oli ihan tarpeeksi siedettävää, kun ei ollut useaan vuoteen törmännyt muihin, kuin eläviin ihmisiin. Pitäisikö tässä siis kestää tuota muumiota, joka oli Lordia monin verroin ärsyttävämpi. Häntä ei vähääkään arveluttanut tuoda esille tätä ärtymyksentunnetta, ja pienellä kädenliikkeellä aave vangitsi muumion paikalleen. Kyseessä oli sama loitsu, jota Awa oli käyttänyt tappaessaan Umirin. Tällä kertaa aave ei kuitenkaan aikoisi mennä niin pitkälle, kunhan vain antaisi muumiolle kevyen opetuksen.

”Pidäpäs nyt ensin vähän pienempää ääntä, niin saatan hyvällä tuurilla kertoa sinulle nimenikin.” Ääni oli sävytön, mutta samaan aikaan erittäin pistävä ja käskevä. Se olisi jo yksinään riittänyt pysäyttämään hölmistyneen muumion paikoilleen. Hämmästynyt kähähdys karkasi Amenin suusta muumion yrittäessä turhaan liikuttaa raajojaan. Hän ei tosiaan ollut tottunut minkäänlaiseen vastarintaan tuntemattomien puolelta, ja tämä oli yksi niistä harvoista hetkistä, jona muumio katui suustaan lennättämiään lipsahduksia. Eihän hän sanoillaan missään nimessä ollut pahaa tarkoittanut, kunhan testasi aaveen huumorintajua, joka taisi olla aika olematon.
Amen oli aikeissa lausua vastalauseen, pyytää anteeksi hölmöä lipsahdustaan, mutta päättikin sitten pitää suunsa kiinni, kuten aave oli käskenyt. Kaipa tästä tilanteesta päästäisiin sujuvammin niin, kyllähän hän voisi anteeksi pyytää myöhemminkin. Niimpä muumio tyytyi vaan katsahtamaan aaveeseen pahoittelevasti.
Lordi sen sijaan koki tilanteen erittäin huvittavana. Pidäteltyään vaivalla nauruaan muutaman minuutin ajan, hän murtui alkaen ensin hihittää kuin paraskin teinityttö. Parin sekunnin kuluttua nauru kuitenkin muuttui syvemmäksi ja kovemmaksi, oikein kunnon räkätykseksi hirviömäisen mielipuolisella sävyllä korostettuna. Amen loi monsteriin pistävän silmäyksen tuhahtaen ärtyneesti. Hänen ylpeähkölle luonteelleen ei käynyt moinen nöyryytys, ja muumio oli varma, että mikäli olisi omannut kunnon nahan, olisi hän punastunut korviaan myöten. Kenties muumion pienoinen nöyryytys olikin ollut Awan päämäärä, sillä hänkin antoi kevyen hymyn kohota hetkeksi kasvoilleen, ennen kuin pienellä kädenliikkeellä vapautti muumion näkymättömistä kahleistaan. Nyt saattoi myös selvästi huomata ärtyneisyyden kadonneen aaveen olemuksesta, ja nyt hän vaikutti enemmänkin hyväntuuliselta. Olennon mielentilat näyttivätkin heittelehtivän vähän laidasta laitaan.

”No, taisitpahan nyt kärsiä ihan tarpeeksi, vai?”
Kysyvähkö ääni oli korostettu pienellä huvittuneella sävyllä, Ameniin päin kohdistetun katseen kertoessa, kelle kysymys oli suunnattu. Awa ei oikeastaan itsekään tiennyt syytä kysymykselleen, sillä egyptiläisen vastaus olisi päivän selvä – Lordin naurunremahdus oli ollut kuin märkä rätti iskettynä muumion kasvoille, ei hän haluaisi kokea samaa uudelleen.
Amen tyytyi vastaamaan aaveen sanoihin ainoastaan sävyttömällä tuhahduksella. Vaikka vastaus olikin vain yksinkertainen äännähdys, se riitti hyvin kertomaan muumion mielentilasta, siitä hieman katkerasta tunteesta hänen sisällään, joka tulisi kuitenkin katoamaan muutamassa minuutissa. Näyttelyähän tämäkin osittain oli – ei muumio suinkaan ollut aaveen teoista niin pahasti loukkaantunut, vaikka olikin luonteeltaan aavistuksen ylpeä.
”Ja se nimi on sitten Awa, kun sen kerran niin kovin tahdoit tietää”, totesi aave jälleen sävyttömäksi palautetulla äänellä.

Lordi, joka naurunremahduksensa jälkeen oli ollut jonkin aikaa hiljaa, päästi nyt suustaan lyhyen hihkaisun. Sellaisen, joka ilmaisee yleensä jonkun asian äkkinäistä tajuamista. Ääni sai sekä Awan, että Amenin siirtämään äkkiä katseensa monsteriin, joka virnuili jälleen leveällä, hampaat paljastavalla virneellään sangen iloisen näköisenä.
”Niin, hei, nyhän mie muistinkin, että olihan tässä ihan syykin, miksi tänne tulin. Siis joku muu syy, ku uteliaisuus”, hän virkkoi hilpeäksikin sanottavalla äänellä. Kuin painottaakseen älynväläystään, oli Lordi nostanut pystyyn etusormensa. Tai niin sen olisi pitänyt olla, ja kahden sekunnin ajan se olikin, ennen kuin etusormi sai seurakseen pikkurillin, joka refleksin omaisesti pongahti sekin pystyyn. Hirviö vilkaisi kättään hölmistyneenä, kunnes laski sen alas ja tuhahti, siirtäen katseensa sitten taas eteensä Awaan ja Ameniin päin. Suu raottui lausumaan ilmoille asian, jonka Lordi oli ilmoittanut muistaneensa:
”Siis. Piti kysyä, että josko sie, Awa, liittyisit meitin messiin. Porukkaan siis kuuluu toi Amen, mie ja sitten semmonen höntti alieni Kita, joka nyt jättäytyi Pääkallomettään talonvahdiksi.”

Sanat saivat Awan kurtistamaan kulmiaan, luomaan naamalleen kysyvän ilmeen. Hän ei missään muodossa voinut sanoa luottavansa Lordiin, saati sitten Ameniin, vaikkeivat kumpikaan noista vaikuttaneet kovin ikäviltä tyypeiltä loppujen lopuksi. Ei ainakaan hupsuluontoinen Lordi.
”Mie ymmärrän kyllä, jos et taho. Ethän sie edes tunne meikäläisiä, enkä voi olettaakaan, että luottaisit meihin. Mietimpähän vain, että tuskin sie koko 'elämääsi' haluat kuitenkaan täällä yksistesi asustella. Ja muuten, jos jatkat noitten kuolevaisten nirraamista samaa tahtia, niin noot kyllä keksii kaikenmoisia hullutuksia pääsi menoksi.”, Lordi sanoi vakavoituneella äänellä, painottaen huomaamattaan epäuskoiseen sävyyn sanaa 'elämäsi' – elämä jälkeen kuoleman, oliko se edes elämää, vai jotain ihan muuta? Puhuessaan Lordi oli huomaamattaan siirtänyt katseensa harhailemaan ympärilleen pimeässä käytävässä, tutki huomaamattaan katonrajat, kunnes hänenkin katseensa jäi maleksimaan laudoilla lukittuun oveen.

”Ei sillä ole väliä, vaikka ihmiset jotain keksisivätkin. Parempi niin, elämäni ei koskaan ole ollut mitään ruusuilla tanssimista, pikemminkin jokainen uusi päivä on vain lisäkidutusta. Siksipä olisi vain helpotus päästä pois tästä kirotusta maailmasta”
Vaikka ääni olikin hyvin kolkko ja kylmänkiskoinen, saattoi siitä hetken kuulostelun jälkeen kuulla niin montaa tunnetta, masennusta, surua, katkeruutta ja vihaa. Ne kaikki synnyttivät Lordin mieleen kummastuneisuuden tunnetta, hänen katseensa siirtyessä äkkiä aaveeseen, joka juuri oli sanat suustaan laskenut. Vähintäänkin yhtä hämmästynyt oli Amen, joka varmuuden vuoksi oli pitänyt tähän asti erittäin matalaa profiilia. Vasta nyt hän uskalsi avata suunsa sanoakseen jotain:
”Älä ny tommosia puhu. Ei tässä muillakaan ole helppo elämä ollut, ja tässä sitä silti ollaan. Jotku haavat ei vain parane, on pötyä väittää, että ne kaikki henkiset kolhut muka joskus korjaantuis. Eikä niiden pidäkään. Sitä voi silti koittaa elää niiden kanssa.”
Ja jälleen muumio vaikeni, laski katseensa maahan hetkeksi miettien, mitä juuri oli sanonut. Yleensä hän ei puuttunut toisten masennukseen, mutta nyt joku oli saanut hänet tekemään poikkeuksen. Amen pyöritteli sanoja mielessään, todeten ne sitten täydeksi todeksi. Edes hän itse ei aiemmin ollut tiennyt kykenevänsä sanomaan jotain tuollaista – muumio oli koko ikänsä ollut varsin välinpitämätön luonne, joka ei tykännyt jakaa omia mielipiteitään muille, ja vasta nyt hän tajusi, kuinka paljon Lordin kanssa ystävystyminen oli häntä muuttanut. Se oli tehnyt hänestä hieman tunteikkaamman, mutta paha asia se ei ollut. Se oli tehnyt hänen kuoleman jälkeisestä elämästään sisällökkäämän, tuonut muossaan myös onnen tunteen. Elämä ilman ystäviä oli ollut niin sisällötöntä ja tyhjää, ja hän hyvin ymmärsi, miltä Awasta tuntui. Amen ei itsekään ollut kovin sosiaalinen persoona, mutta ilman ystäviä ei kukaan voinut elää hyvillä mielin, sen hän tiesi ja ymmärsi. Siksi hän uskoikin aaveen masennuksen johtuvan vain yksinäisyydestä, luottamuksenpuutteesta. Siitä, ettei voinut jakaa suruaan muille, vaan patoutti sen sisälleen, jolloin se myrkytti onnellisuudentunteen ja elämänilon pikkuhiljaa pois.

”Siehän ny terapeuttiseksi rupesit, Amen. Mutta tottapahan turiset” Sanojen alkupää oli lausuttu letkeällä, hilpeällä äänellä, mutta lopussa äänensävy muuttui vakavaksi toteamukseksi. Masennus oli Lordillekin tuttu tunne, mutta hän oli ajan kanssa päässyt siitä kokonaan eroon, vaikka se oli hänen mielenterveyteensä selvät jäljet jättänytkin. Monsterin olisi melkeinpä tehnyt mieli kysyä, mikä aaveen mieltä painoi, mutta hän päätti pysyä hiljaa, ja jättää itse moiset kysymykset kysymättä. Amen kysyköön, jos se häntä huvittaisi. Lordi itse ei halunnut, tai osannut, puuttua toisten huolenaiheisiin. Hän saattoi helposti tässäkin tapauksessa tuntea myötätuntoa, mutta ilmoille Lordi ei tätä tunnettaan osannut lietsoa.
Awa ei millään tavalla reagoinut Amenin tai Lordin sanoihin, ja hiljaisuus pääsi jälleen laskeutumaan kolmikon ympärille, kietoen heidät kenties ahdistavaankin otteeseensa. Amen vaihtoi hermostuneesti painoa jalalta toiselle Lordin haroessa hermostuneesti partaansa peukalollaan ja etusormellaan.
”Noh, haluan todistaa, että tässä ei olla mitään potaskaa puhumassa. Mie, sen enempää kuin Amenkaan, en leiki mitään terapeuttia, joka ei oikeasti tiedä mistään mitään. Ihan omakohtasia kokemuksia omaan huonosta elämästä ja kaikesta siihen liittyvästä. Tässä ei ole aikeena aiheuttaa kenellekään muulle, kuin kuolevaisille, mielipahaa. Voin ihan mielelläni kertoa oman menneisyydentarinani todistaakseni, että oikeasti tiedän, mistä puhun.”
Lordin ääni rikkoi hiljaisen ilmapiirin kuin veitsellä leikaten, Amenin katseen kääntyessä Lordiin. Muumio oli toki aiemminkin kuullut hirviön menneisyydentarinan, mutta siltikin sanat keräsivät hänen huomionsa. Myös Awa oli kiinnittänyt huomionsa Lordiin, muttei reagoinut puheeseen sanoilla, ei millään muulla, kuin katsekontaktilla.

Hetken hiljaa oltuaan Lordi käänsi katseensa kattoa kohden, henkäisten syvään, ennen kuin avasi suunsa. Menneisyys oli yksi niistä harvoista asioista, joiden muistelu tuotti monsterille pahan olon. Hän ei tuntenut katumusta tappaessaan ihmisien, ei. Päin vastoin. Mutta menneisyys oli se, joka teki aina kipeää. ”Synnyin Suomen Lapissa. Äitini oli peikkoneito Angel, joka oli persoonana erittäin mukava. Hänestä jos jostakin todella välitin. Oma alkuperäni oli minulle aina vieras. Mie en koskaan törmännyt isääni nuoruusvuosinani, ja aina, jos mainitsinkin sanan 'isä', äiti kehotti vaikenemaan. Ei se koskaan suostunut kertomaan yhtäkään sanaa isästä. Ja mie todella tajuan miksi, sillä nyt, kun isäni olen tavannut, toivon ainoastaan, että en koskaan olisi sitä nähnytkään, etten olisi yhtä halaistua sanaa siitä kuullut. Niin paskamainen tyyppi se oli, kun vain olla voi.
Vaikka menneisyyden hämäryys mieltä välillä painoikin, oli lapsuuteni perin normaali. Jostain syystä, jota mie en silloin vielä ymmärtänyt, Angel oli muuttanut asumaan pois suomen Lapista ja seikkailtiin vähän missä milloinkin. Varsinaista kotia mie en koskaan omannut.
Ensimmäiset vastoinkäymisensä elämä näytti silloin, kun olin noin parin sadan vuoden ikäinen, eli ihmisittäin siinä kahdenkymmenen paikkeilla. Äiti sairastu johonkin outoon tautiin, joka lopulta tappo sen. Masennuinhan mie siitä tietysti, äiti merkitti niin paljon. Hautasin Angelin ruumiin itse, viivyin haudan luona pari päivää, ennen kuin lähdin matkaamaan jonnekin muualle kerallani äitini poro Syvänen. Jonkin aikaa päämäärättömästi pitkin poikin vaellettuani törmäsin Syväsen kahteen porokaveriin, Nivaan ja Ounakseen, sekä Pöllöön, joka noiden mukana liikkui. Niistä tuli ensimmäiset ystäväni, ensimmäiset olennot, joista äitini kuoleman jälkeen välitin. Pitkän aikaa elin ja olin ilman kunnon sosiaalisia tuttavuuksia kaltaisiini tyyppeihin. Ajattelin jo menettäneeni sosiaalisuuteni täysin, kun sitten eräänä päivänä yhdessä suomen Lapissa sijaitsevassa metsässä törmäsin johonkin, mikä muutti sen hetkisen elämäntilani. Satuin paikalle juuri, kun eräs demoni kiusasi erästä demonipeikkonaista. Yleensä olisin jättänyt moisen tapauksen taakseni siitä välittämättä, mutta joku outo voima sai tekemään poikkeuksen. Ehkä näin siinä naisessa jotain samaa kuin itsessäni, vaikken silloin edes tiennyt olevani puoliksi demoni. Pöllön, Syväsen, Nivan ja Ounaksen avulla päästin sen demonin päiviltä. Se demonipeikko esittäytyi Valoksi, ja todellakin saatoin sanoa, että siitä tuli elämäni kirkkain valo. Aluksi olimme vain ystäviä, mutta sitten suhde syventyi ihan rakkaudeksi asti. Ilo, joka ei vähään aikaan ollut elämääni siivittänyt, palasi, ja uskoin, että voisin vihdoinkin luottaa onneen. Saimme joka yhden lapsenkin, pojan, jonka ristimme Beowulfiksi. Onni ei kaiketi sitten ollutkaan meitä varten, sillä pahamaineinen isäni, demoni, joka kutsui itseään Herttuaksi, tuli murskaamaan kaiken. Aluksi se ilmesty luokseni ollessani omaan tapaani kuljeksimassa pitkin mettiä Ounaksen, Nivan, Syväsen ja Pöllön kanssa. Herttua kertoi olevansa isäni. Enhän mie sitä aluksi millään uskonut, mutta lopulta jouduin myöntämään, että se tosiaan oli kuin olikin isäni. En alun alkujakaan tykännyt siitä. Ällöttävän itsevarma ja itsekeskeinen tyyppi. Se tiesi, että olin monin verroin tavallista peikkoa tahi demonia vahvempi, halusi minut riveihinsä. Ei poikana, ei lapsenaan, vaan pelkkänä vahvistuksena omiin riveihinsä. Sanoin sille suoraan, että en liittyisi sen roskasakkiin, ja lähdin tieheni, jatkamaan matkaani. En ollenkaan osannut aavistaa, että se saasta hyökkäisi seuraavaksi perheeni kimppuun, ja järkytyin niin pahasti, kun saapuessani kotini luo minua kohtasi vain verinen pihamaa. Ja sen kaiken keskellä seisoi Herttua omaan tapaansa virnuten, omahyväisesti hymäillen. Raivo sokeutti mieleni sillä hetkellä, enkä ajatellut mitään ennen kuin päättömästi hyökkäsin isäni kimppuun. Se käskytti ne demonikätyrinsä kimppuuni, enkä päässyt niitten kaikkien otteesta mitenkään. Olisin juoksuttanut itteni ansaan, ellei Syvänen, Niva, Ounas ja Pöllö olisi tulleet auttamaan. Pääsin vapaaksi vangitsijoideni otteesta, hyökkäsin uudelleen. Tällä kertaa ihan järjen kanssa. En aiemmin ollut kokeillut taitojani, enkä tiennyt mitään niistä kaikista taidosta, joita osasin. Raivo opetti kuitenkin heti käyttämään niitä oikein, ja pitkän taistelun jälkeen viholliset oli kuolleet. Mutta niin oli ystävätkin. Ounas, Niva, Syvänen, Pöllö ja perhe. Ne kaikki oli menettäneet henkensä Herttuan takia. Avoimesti annoin kyynelten kohota silmiini vajotessani hiljaa polvilleni. Ne hennotkin elämääni kannattelevat siteet olivat kaikki katkenneet, joka ikinen oli pettänyt allani ja pudottanut minut syvälle siihen pimeyteen, jonne äitini kuolema oli minut aiemmin syössyt. Josta Valo oli minut pelastanut. Minulla ei enää ollut mitään, johon lohduttautua. Ei ketään, jolta hakea turvaa ja jota rakastaa. Hetken mie vaan istuin siinä verisen taistelukentän keskellä miettien tämän elämän päättömyyttä. Olisin varmasti tappanut itseni niiden muutaman tunnin aikana, ellei jokin olisi kääntänyt ajatuksia muualle.
Se heikko, tukahtunut kuiskaus: ”isä...”
En tarvinnut kuin sekunnin pari tunteakseni lausujan Beowulfiksi. Kohotin katseeni, nousin jaloilleni ja katoin ympärilleni. Ja sitten näin hänet, poikani makaamassa runneltuna maassa. Vaatteet rikottuina, vereen tahrittuina. Pienet kädet murtuneina. Ne tuskan vääristämät kasvot syöpyivät mieleeni iki ajoiksi, muistan ne vieläkin niin hyvin. Niin nopeasti kuin vain uupumukseltani jaksoin, juoksin Beon luo, nostin sen pienen, hennon kehon käsivarsilleni ja puristin sen rakastavasti rintaani vasten.
”Isä, rakastan sua”
Ne sanat oli niin tukahtuneet. Niistä ei kuulunut sitä rakkautta, jonka olisi kuulunut niistä sanoista kuulua. Silti tiesin, että Beowulf tarkoitti mitä sanoi.
Pidin poikaani sylissäni niin kauan, kunnes viimeinen hengenveto kantautui suusta. Tunsin niin selvästi, kun se ruumiinlämpö laski, kaikkosi pois. Se murrutti sisimpäni kokonaan. Ja suruani lisäsi, kun en koskaan löytänyt Valon ruumista. En ikinä, en pienintäkään jälkeä, edes vaatekappaletta. Jotenkin silti tiesin Valon kuolleen, ei se voinut selvitä demonien käsittelystä, kun en olisi miekään ilman Ounasta, Nivaa, Syvästä ja Pöllöä selvinnyt. Olen niille edelleenkin henkeni velkaa, ja harmittaa kovin, kun en voinut pelastaa niitä kuolemalta. Varsin kalvavaa on myös se, etten mie ole ollenkaan varma, onnistuinko päästämään Herttua päiviltä.”
Lordin punaisten silmien katse siirtyi lattiaan, silmäluomien painuessa kiinni huokauksen saattelemana. Muisto Beowulfista ja Valosta, muisto ystävistä ja rakkaista, muisto niiden menetyksestä... Se kaikki satutti niin paljon. Joka päivä Lordi joutui elämään syyllisyydentunteen vallassa, ajatellen, että Valon ja Beon, Nivan, Ounaksen, Syväsen ja Pöllön kuolema oli hänen syytään, vaikkei oikeasti ollutkaan. Ei Lordi olisi voinut tehdä mitään siinä tilassa, ei hän osannut ennustaa tulevaa, ei ollut kyennyt varautumaan siihen pahaan, jonka Herttua aiheuttaisi, kun ei saisi poikaansa puolelleen.
”Niin, että tässä ei olla puukottamassa ketään selkään.”
Lordi totesi sävyttömästi, hiljaisella äänellä, pitäen katseensa edelleenkin maassa jalkojensa alla.

Awa loi naamalleen mietteliään ilmeen. Lordin kertomus oli vaikuttava, ei kukaan yllättäen keksisi mitään tuon kaltaista, ei noin sujuvaa tarinaa, jonka tapahtumat saattoi hyvinkin kuvitella silmiensä edessä. Aave ei onnistunut löytämään tarinasta mitään, joka viittaisi valehteluun. Kaiken lisäksi siinä oli sitä jotain samaa, kuin Awan omassa menneisyydessä. ”No, hyvä on sitten. Voin lähteä mukaanne ainakin hetken ajaksi. Mutta ensin haluan tietää, että miksi niin kovin haluatte minut mukaanne?” Aave totesi kylmänkiskoisen napakalla äänellä. Viirupupillisten silmien katse oli pistävästi suunnattu Lordin kasvoihin vaatien tietää totuuden. Se ei jättänyt jälkeensä epäselvyyksiä – totuus oli saatava tietoon, tai mukaan ei lähdettäisi.
”Okei, Awa. Totuus on, että lähin ettimähän sinua jo ajat sitten, mutta vasta nyt onnistuin löytämään oikeaan osoitteeseen. Kuten jo mainitsin, en ole ollenkaan varma, sainko Herttuan hengiltä. Nyttemmin oikeastaan uskon, että niin ei tapahtunut. Tarvitsisin... öh, apua sen hengiltä saamiseen, sen verran vahva olento se saasta on, että yksin en sitä saisi päiviltä...” Lordin sanojen loppupää muuttui takeltelevaksi ja epävarmaksi. Hänen oli vaikea myöntää syynsä täällä ololleen. Kuinka tyhmän kuvan Awa hänestä oikein hankkisi tämän paljastuksen myötä? Tappiot eivät olleen monsterin mieleen, vaikka hän niihin ajan myötä tottuisikin.

”Kosto mielessä? Miten mukavaa”
Sanojen alkupään kolkko, kenties pilkallinen ääni antoi osoittaa, ettei Lordin syyksi mainitsema asia miellyttänyt Awaa. Loppupään toteamuksen myötä ääni kuitenkin muuttui painokkaammaksi, sai mielipuolisen sävähdyksen vinon virneen noustessa kasvoille. Monsterin mainitsema syy oli viimeisimminkin vakuuttanut aavellee ihmishirviön puhuvan totta. Kosto, se oli Awalle itselleenkin niin tuttu sana...

”Sie siis tulet mukahan? No sehä onki oikein mukava kuulla.” Lordi totesi tyytyväisyyttä äänessään. Hän tapautti käsiään kerran yhteen ja katsahti sitten ympärilleen nopeasti, ennen kuin avasi suunsa sanoakseen jotain:
”Eikös se sitten olisi aika häippästä täältä? Pitäisi saada jotain hiukopalaa, kun Amen söi ton viimesimmän ihmisen...”

____________________________________________________

Chapter 1

Keskipäivän aurinko paistoi kirkkaana taivaalta, jääden aina välillä pilvien varjoon. Lordi, Amen ja Awa matkasivat ulos mielisairaalasta, ja jokainen tuntui omalta osaltaan kiroavan kirkasta taivasta. Vaikka Amen olikin asunut monta kymmentä vuotta egyptin paahtavan auringon alla, oli hänkin jo alkanut inhota kyseistä taivaankappaletta. Yöelämäänhän muumiokin oli jo tottunut, ja hän sai tulisen taivaankappaleen valosta ennemminkin päänsärkyä, kuin tunsi kotoisuutta. Lordikaan ei järin piitannut auringosta, ja olisikin halunnut peittää tuon ärsyttävän valopallon ikuisiksi ajoiksi pimentoon. Awa sensijaan oli ainoa, jolla oli vähän pätevämpi syy inhota aurinkoa. Valo kaikessa yksinkertaisuudessaan vei häneltä voimia, ja mikäli aave viettäisi liian kauan auringossa, hän vain tuhoaisi itsensä. Mikä ei tosin ollut aaveen mielestä kovin vastenmielinen ajatus. Kuivasti murahtaen Awa loi pistävän silmäisyn havupuiden lehvästöjen läpi kohti taivasta, tehden sitten muutaman nopean kädenliikkeen. Kuin taikaiskusta suurempi pilvimassa peitti auringon alleen, muuttuen yhä vain tummemmaksi ja tummemmaksi, kuin enteilläkseen sadetta. “Noin lienee parempi…”, Awa tuhahti samalla, kun siirsi katseensa jälleen Lordia ja Amenia kohti. Sekä muumio, että puolidemoni olivat pysähtyneet paikoilleen katsellen aavetta nyt kysyvä ilme kasvoillaan. Awa ei tästä välittänyt, vaan käveli tuijotuksiin reagoimatta kohti metsän rajaa. Vaihdettuaan ensin kummastuneet silmäisyt keskenään, lähtivät Lordi ja Amenkin jatkamaan matkaansa.
He olivat juuri ylittäneet metsän rajan, kun muutama pieni vesipisara pudottautui taivaalta maahan. Huomatessaan sateen alkavan Amen pysähtyi hetkeksi paikoilleen hieman vaivaantuneen oloisena, vilkuillen aina välillä taivaalle.
“Öh…”, hän aloitti, “siis, mun ei pitäisi kastua tai voin…” “Voit mitä? Et sie kai tähän sateeseen kuale?”
Lordi korosti kysymystään kohottamalla kulmiaan ja luomalla naamalleen ylikorostetun kysyvän ilmeen.
“No… siis oikeastaan juu, kun muumiot ei saisi kastua, tai ne voi… No siis homehtua”, Amen myönsi nolostuneena. Oliko muka sopivaa omanarvontuntoiselle egyptiläiselle muumiolle, joka vielä ennen oli ollut faraokin, kuolla homehtumalla sateessa?
“No ei kyllä olisi paljoa homehdutettavaakaan”, mutisi Awa puoliksi itsekseen, niin hiljaa, että oli melko varma, ettei muumio kuulisi sanoja. Ja vain hetken päästä tästä sade lakkasi – loppui kuin seinään, vaikka tummat pilvet pitivät yhäkin majaansa auringon edessä.

Seuraava tehtävä olisi etsiä Lordille ihminen. Sellainen oli melko vaikea löytää, sillä monstereiden oli pidettävä matalaa profiilia vuorokauden ajan ollessa vielä päivän puolella. Hiedän oli etsittävä yksi yksinäinen ihminen, jonka seurassa ei olisi muita, ja joka liikkuisi tarpeeksi kaukana kaupungin melskeestä ja ruuhkasta. Noin puolen tunnin etsimisen jälkeen sopiva uhri löytyikin: tupakkaa polttava, vahvasti naamansa meikannut ja punaruskeat hiuksensa jonkinlaiseen poninhäntä-asetelmaan laittanut teini-ikäinen tyttö. Minne ikinä hän oli menossakaan, ei hän tulisi koskaan löytämään päämääräänsä. Arpinaamainen puolidemoni naurahti kuivasti, levittäen kasvoilleen virneen. Vilkaisemattakaan kahteen seuralaiseensa, hän kadotti itsensä sekunin murto-osassa näkymättömiin, ilmestyen lyhyessä ajassa tupakanpolttajan taakse. Tyttö ei vielä ollut huomannut olentoa, mutta oli pysähtynyt kuultuaan Lordin naurahduksen muutama sekunti sitten. Vakavana hän katseli ympärilleen, ehtimättä kuitenkaan käännähtää, ennen kuin perin kylmät ja vahvat kämmenet painuivat hänen olkapailleen, saaden tytön lamaantumaan hetkeksi pelkästä saikähdyksestä.
“Pöö”
Ihmishirviön ääni oli kumea ja karhea, siinä paistoi selvä hulluus. Tupakka punaruskeatukkaisen tytön suusta putosi alas maahan, silmien laajentuessa järkytyksestä. Hän kääntyi nopeasti ympäri nähdäkseen peläyttelijän, valmiina puolustamaan itseään. Kaikki haaveet itsepuolustuksesta kuitenkin varisivat pois hänen harteiltaan ihmisen nähdessä, mikä hänen takanaan seisoi. Hän oli tosiaankin odottanut jotain tavallista ihmistä - juoppoa tai jotain muuta hämärää tyyppiä – ei ilkeännäköistä ja suurikokoista ihmishirviötä, jollaisia ei aiemmin tiennyt olevan olemassakaan. Tyttö oli aikeissa kirkua, mutta sai huomata hirviön pitkäkyntisen etusormen painavan hänen huulensa takaisin kiinni.
“Pysy nyt kuitenkin ihan hiljaa, okei. Ja hymyile vähän, ei noin totista naamaa jaksa kathella”, Lordin naamalla kaareili leveä, terävät ja epäinhimilliset hampaat paljastava hullunvirne. Hirviön kehotuksesta huolimatta tyttö ei kyennyt luomaan hymyä kasvoilleen; pelko oli jähmettänyt hänet, väri oli paennut hänen iholtaan, ja huono olo huimasi häntä. Lordia tämä ei yllättänyt ollenkaan.
“Ai et hymyile? No jos mie sitte vähä autan.”
Puolidemoni ojensi toisen kätensä kohti tytön kasvoja, repäisi uhrinsa suupieliin syvät, vertavuotavat viillot, jotka muodostivat poskille leveän, irvokkaan virneen. Mielipuolinen irvistys ihmishirviön kasvoilla ylsi melkein yhtä pitkälle. Epätoivoisesti uhriksi jäänyt yritti sopertaa jotain suustaan, mutta poskien viiltävän kivun vuoksi hän ei saanut suustaan selviä sanoja. Lordi väänsi naamalleen ilmeen, joka kaikeksi yllätykseksi, näytti melkein lempeältä. Yhdistettynä tilanteeseen se oli kuitenkin vain jäänne jostain hyvästä, inhimillisestä tunteesta, joka joskus oli hirviön rinnassa roihunnut. Nyt se oli vääristynyt ja kuihtunut, vaikka saattoikin näyttää aidolta. “Älä yritä sanoa mitään, ittehäs sie vaan satutat. Hiljaisuus on kunnioitettava piirre ihmisessä.”
Kuin varmistaakseen saavansa sanansa perille, puolidemoni tarttui vahvoilla käsillään uhrinsa leukaan, vääntäen sen sijoiltaan hyvin vaivattomalta näyttävällä liikkeellä. Ja vaivatontahan se olikin; Lordin tekemät, syvät viillot nuorukaisen poskissa myötäilivät liikettä, joka väänsi leuan luonnottomaan kulmaan. Ne helpottivat leukaa paikallaan pitäviä jänteitä, lihaksia ja luita murtumaan paineen alla. Verta roiskahti katkeavista suonista niin ihmishirviön biomekaaniselle panssarille, että hänen käsilleen, naamalleen ja maahan hänen jalkojensa alla. Veri sai mielipuolisuuden hirviön mielessä yhäkin vain yltymään yltymistään, ja se näkyi hyvin hänen kasvoistaan: silmien pupilli oli kutistunut pieneksi palloksi keskellä verenpunaista sävyä lähenteleviä iiriksiä. Naamalle oli vääntynyt selkäpiitä karmiva virne, joka paljasti Mr.Lordin kellastuneen, terävän hammaskaluston. Lordi tarttui toisella kädellään ihmisen kaulaan. Hän ei kuitenkaan kiristänyt otettaan, vaan sen sijaan antoi kätensä levätä melkeimpä rentona paikallaan, mikä vaikutti kovin yllättävältä käänteeltä. Rento ei ollut kuitenkaan uhriksi joutunut tyttö; hänen silmistään paistoi tuska, ja jokainen lihas oli jännittynyt. Jonkun ulkopuolisen silmissä tämä olisi näyttänyt kovin luonnottomalta – se, että uhriksi joutunut kulkija vääntelehti nyt tuskaisten kouristusten ja hulluksi tekevien kipuimpulsien vallassa kuin jossain hyvin piinaavasta kuolemantaudista kärsien, mutta sen kaiken luontainen aiheuttaja piti kättään rennosti, melkeimpä hellästi paikallaan tytön kaulalla, tuntui ristiriitaiselta. Mutta asiasta paremmin perillä olevat Awa ja Amen tiesivät, että kyseessä oli hornantuli: hyvin tuskallinen ja voimallinen loitsu, joka poltti sielua ja uhrin sisäelimiä, kiristäen lihaksia, saaden verisuonet poksahtamaan niihin kohdistuvan paineen alla. Jos loitsua ei kuitenkaan osannut käyttää oikein, aiheutti väistämättä tekijälleenkin samoja oireita, vaikkakin satakeertaisesti tuskattomampina ja lievempinä. Hornantuli oli hyvin vaikeasti hallittava loitsu, ja se, että sitä osaisi käyttää satuttamatta itseään millään lailla, kertoi jo, kuinka vahva käyttäjä todellisuudessa oli. Hornantuli ei ollut ihan jokaisen rajan takaa tulleen loitsu: sen hallitsivat vain muutama prosentti sadasta.
Uhrille vielä kivuliaampaa hornantulesta teki se, että se ei tuhoisuudestaan huolimatta ollut edes nopea tapa kuolla. Sen kivun alla, jota loitsu aiheutti, jokainen sekunti tuntui useammalta minuutilta, jokainen minuutti lähemmäs tunnilta. Ja aina se otti aikansa, kaksi minuuttia, ennen kuin uhri saattoi viimeinkin laskeutua autuaaseen tietämättömyyteen, ja unohtaa tuskan kahleet ympäriltään. Niin oli nytkin. Kaksi minuuttia tyttö - joka vielä kymmenen minuuttia sitten oli ollut hyvinvoiva - vääntelehti tuskiensa aallokossa, kunnes kuolema suostui vihdoinkin ottamaan hänet vastaan. Elo pakeni silmistä, ja ruumis valahti veltoksi, pudoten samalla maahan Lordin otteesta. “No niin.”
Myhähti puolidemoni tyytyväisenä, tapauttaen jälleen käsiään yhteen yhden ainoan kerran. Hän tarttui kuoleen ihmisen toiseen käteen, väänsi sen olkapään sijoiltaan repien toisella kädellään lihakset ja jänteet poikki irrottaakseen raajan ruumiista. Saman hän teki toiselle kädelle, ottaen sitten kyseiset kehonosat mukaansa. Hän palasi vähin äänin Awan ja Amenin luo, viestittäen matkan jatkuvaksi.
“Pääkallomettä on sitten siittä jännä paikka, että sillä ei ole mitään vakituista ja lopullista olinpaikkaa. Se voi ilmestyä ihan minne vaan, minne sen portin haluaa tulevan. Mie tosin tykkään fuusioida sen johonkin muuhun metsään, jottei joku ulkopuolinen vahingossakaan löytäisi sen sisäänkäyntiä. Vaikka ihmiset tuntuukin niin kovin mitättömiltä omassa maailmassaan, niin Pääkallomettässä ne on tulokkaita, ja siellä paljon vaarallisempia. Sitä on vaikea selittää, mutta niin se vain on.”
Lordi sanoi, selventääkseen asioita lähinnä Awalle.

____________________________________________________

Chapter 2

"Mihinkäs se Awa ny katos? Joko se tuli katumapäälle ja lähti tiehensä?" kysyi Lordi vain muutama sekunti sen jälkeen, kun Amen oli päässyt astumaan rakennuksen eteiseen. Eteinen avautui suoraan olohuoneeseen, ja käytännössä kumpikin oli samaa huonetta. Lordi, joka istui sammalenvihreällä sohvallaan, oli suunnannut katseensa kysyvästi Ameniin.
"Ei kai. Se halus vaan olla yksin, en viittinyt sitten häiritä sitä enää. Ihan ymmärrettäväähän se on. Awa kun ilmeisimmin on niin tottunut olemaan omissa oloissaan. Tottuminen meitin läsnäoloon vie aikansa", muumio vastasi. Hän hyvin muisti, kuinka Lordin ja Kitan seuraan tottuminen oli vienyt oman aikansa häneltäkin. Niinpä hän kykeni täysin ymmärtämään miltä aaveesta tuntui, ainakin hän oletti niin.
"Tuleeko tuolta toosasta jotain katsomisen arvoista?", Amen sitten kysäisi, nyökäten televisioon päin, ennen kuin istui hänkin sohvalle. "Nää."
Vastaus oli lyhyt, eikä se sanana kertonut suoraa vastausta kysymykseen. Tylsistynyt äänensävy kuitenkin riitti osoittamaan vastauksen olevan kieltävä.

Muutaman kymmenen minuutin päästä Awakin tuli sisälle. Hän totesi saaneensa setvittyä ajatuksiaan ihan tarpeeksi tälle päivälle. Kuluisi vielä pitkä aika siihen, että hän tottuisi tähän kaikkeen. Oli toistaiseksi turhaa yrittää saada vastaus niille kaikille kysymyksille, joita Lordin seurueeseen liittyminen hänessä herätti.
"No terve. Tulithan siekin sieltä. Mie jo ajattelin, että tulit saman tien katumapäälle ja lähdit tiehes", Lordi huikkasi sohvaltaan, virnistäen, kuten aina. Myös Amen, joka istui sohvan toisessa päässä oli hetken ajaksi kiinnittänyt huomionsa aaveeseen, ennen kuin käänsi päänsä jälleen kohti monstereiden pientä matkatelevisiota, joka seisoi omalla paikallaan puisen pikkupöydän päällä. Kita puolestaan nukkui kippurassa sohvan vieressä olevan pöydän alla.
"Sie vissiinkin haluat tietää, että mihinkä oikein majotut täällä? Jokaisella meillä on näet oma huone, ja niin on sinullakin. Tässä meitin huushollissa kun tuppaa olemaan noita ylimääräsiä huoneita muutama kipale. Voisinpahan vaikka saman tien näyttää sen, jos kiinnostaapi", Lordi totesi kysyvänsävyisellä äänellä.
"Vaikka sitten", mutisi aave vastaukseksi. Sanojen myötä Lordi nousi seisomaan ja käveli kohti yläkertaan vieviä portaita, viitaten Awaa tulemaan mukaan.

____________________________________________________

Chapter 3

Ilta alkoi hämärtyä, kun Amen avasi oman huoneensa oven, kävellen sieltä ulos. Hämärän laskeutuminen merkitsi hirviöiden aamunkoittoa, aivan samaan tapaan, kuin auringonnousu tavanomaisten rutiinien alkamista ihmisille. Mahdollisimman hitaasti ja äänettömästi egyptiläinen painoi oven kiinni takanaan, yrittäen olla herättämättä muita. Hän oli useimmiten kaikkein aikaisimmin hereillä, ja hän tiesi parhaaksi, ettei muiden unia kannattaisi häiritä. Ei ainakaan Lordia, sillä monsteri oli kovin altis aamuärtymykseen ei-toivotun herätyksen takia. Eikä puolidemoni olisi kovin mukava vihaisena, vaikka usein olikin ystävilleen niin letkeä ja humoristinen persoona.
Amenilla oli joka ilta tapana mennä aamulenkille Pääkallometsään pitääkseen oman yleiskuntonsa hyvänä. Niin tapahtui tänäkin iltana, ja heti ensitöikseen heräämisensä jälkeen muumio suuntasi ulos, pysähtyen hetkeksi valitakseen tämän illan reittinsä.
Enää muutama hajanainen auringonsäde valaisi horisonttia luoden siihen vaaleamman sinisen sävyn. Hetken muumio tarkkaili taivasta, jossa muutama kirkkaimmista tähdistä jo tuikki, kelmeän kuun loistaessa niiden keskellä. Taivas oli kokonaan pilvetön, eikä Amen voinut väittää, etteikö näky olisi ollut ihan kaunis hänen silmiinsä. Kauaa muumio ei tosin taivasta jaksanut ihastella, vaan lähti hölkkäämään syvemmälle metsään.

Vielä tähän aikaan ilta oli hiljainen. Kovin moni Pääkallometsän asukeista ei ollut noussut ylös, saati sitten lähtelyt Amenin tapaan aamulenkille. Siksipä kai muumio ei osannutkaan reagoinda ajoissa huomatessaan kahden tumman varjon lähestyvän häntä. Muumio hyvin huomasi maan olevan koskea, ja tiesi, että oli myöhäistä välttää yhteentörmäys enää tässä vaiheessa – kostea maa luistaisi hänen allaan kuin liaukas jää. Siltikin hän alkoi jarruttaa refleksinomaisesti, vaikka tiesikin, ettei se juurikaan hyödyttäisi, ei hölkkävauhti ehtisi hidastua tarpeeksi ennen vastaantulijaa. Niinpä hän saikin huomata törmäävänsä johonkin perin outoon, ja seuraava asia, jonka hän ymmärsi oli muutaman kymmenen senttimetrin kattava ilmalehto taaksepäin ja laskeutuminen suoraan takamukselleen. Hetken hän oli hämmennyksestä sekaisin, ennen kuin älysi kiinnittää huomionsa siihen johonkin, jota päin hän oli juuri juossut.
Arviolta metrin päässä Amenista itsestään istui samalla lailla maassa rähmällään perin järkälemäisen olemuksen omaava olento. Kaikkein eniten se muistutti epäkuollutta ihmistä, mutta otsassaan sillä oli komeat sarvet, ja varpaiden tilalla raskaanoloiset sorkat.
"Mikäs vattu sä sitten olet?"
Ääni oli vähintäänkin hämmästynyt, mutta myös aidon kysyvä muumion katseen yhäkin pysyessä härkämäisessä olennossa. Vaikka Amen tunsikin useimmat Pääkallometsän asukit ulkonäöltä – olihan Lordi sentään koko metsän pääpiru, väkisinkin siinä siis oppi tuntemaat muutkin – ei tuon sarvipäisen olennon ulkonäkö sanonut hänelle mitään.
"Se on mun velipoika. Valitettavasti"
Ääni oli muumion korvaan todella tuttu, eikä se oudon sarvipään suusta kuulunut. Vasta nyt hän muisti nähneensä toisenkin hahmon ennen tähän tuntemattomaan olentoon törmäämistään. Amen ei tarvinnut kuin sekunin tajutakseen kuka oli puhuja – Kalma, hänen vanha tuttunsa. Moottoripyöräzombie Helvetistä. Kalma oli joskus muutamia vuosia sitten kuulunut myöskin Lordin porukkaan, mutta oli sittemmin lähtenyt takaisin hoitamaan Kalmagediaanin veljeskuntaa, jonka johtajaksi hän itseään nimitti.
"Kalma? Mitäs hittoa sinä täällä teet? Ja onko sulla muka veli?" muumio sanoi samalla, kun nousi ylös kosteasta maasta pyyhkien märkiä lehtiä, mutaa ja sammalta pois itsestään. Myös perin hiljaisen oloinen sarvipäinen olento oli tehnyt samoin.
"Toin ton velipojan tänne hetkeksi, jollette pahaksenne pistä? Sen nimi on OX, ja se on semmonen härkäpää välillä, etten enää jaksa sitä. Vähän hermolomaa siis siitäkin", selvitti mustaa, hieman kulahtanutta silinteriä päässään kantava zombie hölmistyneelle muumiolle, "Ja, heh, onko sulta oikeasti ronkittu aivot nenän kautta pihalle – eikös nimi veljeskunta kerro, että niitä veljiä on mulla aika roisisti."

"No enkös minä aivottomaksi muumioksi ole aika viisas kuitenkin?" murahti Amen tympeästi. Hän ei koskaan ollut tarkemmin tullut ajatelleeksi, oliko oikeasti kokonaan aivoton, vaiko ei. Eipähän kyseinen asia häntä paljoa edes kiinnostanut, ihan hyvinhän sitä oltiin tähän astikin selvitty, aivottomanakin vaikka. Kalma naurahti lyhyesti, kunnes hän hetken hiljaisuuden jälkeen avasi jälleen suunsa jotain sanoakseen:
"Onkos täällä muuten tapahtunut jotain uutta viime näkemän? Olenhan minä ollut poissa messistänne jo useamman vuoden?"
"Eipähän mitään erikoista, paitti että tässä jotakuinkin kaksi kuukautta takaperin Lordi löysi semmosen Awa-nimisen aaveen porukkaan. Se on ihan kiva tyyppi, mutta enpähän sitten tiedä, onko se suututtaminen kovin järkevää… Helppoa se kyllä on."
Kuului vastaus. Heti sanojensa jälkeen muumio käveli askeleen sivummas nyökäten päällään monstereiden taloa kohti, lähtöaikeidensa merkiksi. "Mennäänpä sitten jututtamaan Lordia ja muita tuosta OX -jutusta."

____________________________________________________

Chapter 4

Lordi istui tyypillisellä paikallaan sohvalla, järsien aamiaisensa nimissä ihmisen kättä, jonka hän oli napannut eilisiltana kaupungissa käytyään. Pöydällä monsterin vieressä oli avattu Pepsi-pullo, joka toimitti aamiaisjuotavan virkaa. Kita ja Awa eivät toistaiseksi olleet osoittaneet itsestään elonmerkkejä.

Siinä istuessaan Lordi pohti elämän olevan harvinaisen tylsää. Juuri eilisen yön aikana monstereiden joukko oli käynyt ihmisten mailla täyttämässä vatsojaan ja ruokavarastojaan, joten tänä yönä he pysyisivät kotona. Toosastakaan – näin hienommin sanottuna televisiosta – ei tullut mitään katsomisen arvoista. Turhaantuneena ihmishirviö katseli ympärilleen olohuoneessa, vilkaisten sitten sattumalta ulos, ehtien juuri parahiksi nähdä Amenin, OXin ja Kalman lähestyvän. Hänkin tietenkin tunnisti Kalman heti nopean vilkaisun jälkeen, ja vanhan ystävän näkeminen kohottikin hänen mieltään. OXia hirviö ei toki tunnistanut, mutta melkolailla arvasi kuka oli kyseessä. Sarvipää nousi ylös mennen edeltä ovelle, avaten sen, ennen kuin Amen ehti sen tehdä.
”Kalma! Mitäpä mies, viime näkemästä onkin jo vähän aikaa.”
Leveä virnistys kertoi elävästi siitä, että monsteri oli perin iloinen zombien läsnäolosta. Muutamien sekuntien ajan punaisten silmien katse oli suunnattuna Kalmaan, kunnes hirviö käänsi katseensa OXiin.
”Ja kukas tää sarvikallo sitten onpi?”

”Velipoika OX. Ja juuri heikäläistä asia, jota tulin tänne toimittamaan, koskee”, kuului vastaus Kalman lausumana. Lordi nyökkäsi vastaukselle viittoen kolmikkoa sitten tulemaan sisälle.
Puheensorinan herättämänä Kita oli lähtenyt huoneestaan, ja istui nyt eteisessä katseensa Kalmaan liimattuna.
”Kalma tulla takaisin! Kita tykkää Kalma”, hihkaisi alieni iloisesti, nousten sekunnin murto-osassa maasta kahdelle jalalle, tarkoituksenaan syöksyä halaamaan zombieta. Kun hammaspeikko kuitenkin huomasi OXin, pysähtyi tuon hyökkäys kuin seinään. Taasko uusia tuttavuuksia? Varautuneisuus iski jälleen olennon tajuntaan tuon luodessa pistävän silmäisyn hornanhärkään.
”Kita, ei sun sitä tartte vierastaa. Ei OX sua syö. Tai ainakaan en anna sen syödä sua. Joten parempi olisi olla syömättä sitäkään.”
Kalma totesi kuivasti naurahtaen.

Tällä välin myös Awa oli herännyt. Tai pikemmin vain tullut pois huoneestaan, sillä aave oli oikeasti ollut hereillä jo pitkään. Tarkemmin sanoen valvonut lähes koko yön. Eihän epäkuollut oikeasti tarvinnut lepoa, eikä aave kokenut nukkumista tarpeelliseksi. Kaikenlisäksi hän ei saanut unta, ei ollut saanut pitkään aikaan.
Tekemättä olemassaoloaan millään tavoin havaittavaksi, oli hän seurannut nelikon tekemisiä jo jonkin aikaa yläkerrasta, josta avautui suora näköala eteiseen.
”Kattos vaan, huomenta siullekin, Awa”, huikkasi Lordi, joka oli ensimmäinen Awan läsnäolon huomannut. Kalma siirsi monsterin sanojen myötä katseensa yläkertaan. Hän katsoi aavetta hetken, kunnes kohotti kätensä silinterinsä reunalle, nostaen hatun hetkeksi päästään pienen, kumarruksenomaisen liikkeen saattelemana. Reagoimatta zombien tervehdykseen aave laskeutui alakertaan, suunnistaen suoraan keittiöön. Hetken päästä hän palasi olohuoneeseen mukanaan pikarillinen jotain punaista nestettä, jota olisi helposti voinut luulla punaviiniksi. Jo se, mitä talossa asui, riitti kuitenkin kertomaan, että punaviiniä lasissa ei ollut; se oli ihmisverta, melko tuoretta vieläpä. Awa ei vieläkään reagoinut Kalmaan tai OXiin, vaan istahti olohuoneen sohvalle sanaakaan sanomatta.
”Heh, Awa on vähän antisosiaalinen persoona”, naurahti Lordi katsoen hetken aavetta kohti, ”mutta hei, mitäpäs sinun piti tuosta OXista tulla turisemahan?” ”Juu. Toi härkäpää on vähän tiellä veljeskunnan asioissa, että suostuisittekos sinä ja muut millään ottamaan sen hetkeksi tänne?” Kalma vastasi luoden kysyvän silmäisyn Lordiin, joka nyökkäsi. Hirviö kohotti kätensä haromaan takkuista partaansa ja hymähti. Hänellä itsellään ei ollut mitään bulltauria vastaan, ei hän uskonut sarvipään olevan suureksikaan häiriöksi. Oli eri asia, mitä muut ajattelivat. Ainakaan Awasta hän ei voinut olla varma, Kita varautuneisuudestaan huolimatta tottui yleensä nopeasti uusiin tulokkaisiin. ”Mennäänpähän tuonne keittiöön jutustelemaan asiasta.”
Lordi huitaisi kädellään keittiötä kohden, marssien sitten osoittamaansa suuntaan.
Monstereiden kodin keittiö oli melko pieni, tylsästi suorakulmion muotoinen. Sen kumpaakin sivuseinää reunustivat kaapit, joiden ovet olivat koristettu veritahroin. Huoneen päädyssä oli likainen ja pölyinen ikkuna, joka vielä kaiken lisäksi oli hieman säröillä. Keskellä keittiötä oli pitkämäinen pöytä, jonka kummallekin sivulle mahtui istumaan kolme henkilöä, sekä kumpaankin päähän yksi. Lordi istahti omaan tapaansa pöydän ikkunanpuoleiseen päätyyn. Kalma, Kita ja OX seurasivat perässä, mutta Amen sen sijaan suuntasi olohuoneeseen istahtaen Awan seuraksi sohvalle. Muumiohan tiesi jo hyvin, mistä oli kyse, eikä OXin läsnäolo häntä häirinnyt, bulltauri siis saisi hänen puolestaan liittyä porukkaan.
”Öh... Eikö sinunkin pitäisi mennä juttelemaan siitä, liittyykö tuo OX porukkaan?”
Amen ei katsonut Awaan päinkään esittäessään kysymyksen, takelteleva ääni kertoi Amenin sisäisestä vaivaantuneisuudesta. Egyptiläinen ei osannut kertoa edes itselleen, miksi hän oli aina Awan seurassa niin kovin vaivaantunut. Yleensä suora sainainen muumio tuntui aaveen läsnä ollessa vetäytyvän kuoreensa ja muuttumaan ujommaksi, peläten nolaavansa itsensä. Kyseinen seikka häiritsi Amenia itseäänkin, mutta hän ei kyennyt sitä mitenkään muuttamaan. Aave ei vastannut kuin lyhyellä hymähdyksellä muumion sanoihin, katsahtaen tylsistyneesti ikkunasta ulos. Hiljaisuus laskeutui hetkeksi kaksikon välille. Seikka ei haitannut Awaa pätkän vertaa, mutta Amen puolestaan tunsi olon entistäkin vaivaantuneemmaksi. Kaiketi painostavaksi käynyttä tunnelmaa voisi jotenkin keventääkin? Niinpä muumio päätyi hieman väkinäisesti toteamaan:
”Tiesitkö muuten, että sulla on nätit silmät?”

Amen ei osannut aavistaa reaktiota, jonka hänen sanansa saivat aikaiseksi. Awan kasvot näyttivät yllättäen normaalia vakavammilta, ja pikari, jota hän piti kädessään, putosi ja pirstoutui kappaleiksi osuessaan puiseen lattiaan. Aave käänsi kasvonsa muumiota kohden, ja nähdessään silkkaa vihaa peilaavan katseen Awan silmissä, egyptiläinen totesi parhaaksi vaihtoehdoksi juosta karkuun. Nopeasti muumio nousi ylös sohvalta, juosten saman tien ulos ovesta. Hän vilkaisi taakseen vain huomatakseen, että Awa oli lähtenyt hänen peräänsä, ja kaiken lisäksi saavutti. Eikä viha tuon olemuksesta ollut kadonnut mihinkään. Kokemuksesta muumio tiesi, ettei Awan käsittelyyn joutuminen olisi välttämättä kovin terveellistä aaveen ollessa ärtynyt.
Keksimättä parempiakaan pakovaihtoehtoja Amen päätti kiivetä monstereiden talon pihalla olevaan suureen lehtipuuhun, jonka oksat nyt hehkuivat paljauttaan syksyisessä ympäristössä.
Egyptiläinen loikkasi suoraan juoksusta kohti puuta, tarraten kiinni sen runkoon, punnertaen itsensä pian erään vahvahkon oksan päälle roikkumaan. Hän ei voinut välttyä ongelmilta estääkseen putoamisensa oksalta. Vanhan puun hauras kaarna mureni nopeasti Amenin painon alla, ja jäljelle jäi oksan liukas pinta, joka olisi heti halunnut luisuttaa muumion alas maahan. Hetken roikkumisen jälkeen hän kuitenkin sai parannettua asentoaan niin, ettei ainakaan heti putoaisi.
Awa saapui pian puun juurelle, luoden käteensä sinisenä hehkuvan tulipallon. Hetken näytti hyvin vahvasti siltä, että aave aikoisi pommittaa Amenia sillä, mutta ennen kuin näin ehti tapahtua, tuli äänien hälyttämä Lordi ulos talosta. ”Awa hei, jos et kumminkaan tappaisi sitä muumiota!”
Monsterin huuto halkoi muutoin hiljaista ilmaa, saaden muutaman synkeänmustan, ränsistyneen höyhenpeitteen omaavan variksen lehahtamaan taivaalle puista, joissa ne olivat levänneet.
Lordin äänestä kuulsi läpi pienoinen huvittuneisuus, mutta myös tiukka käskevyys. Samalla myös OX ja Kalma olivat saapuneet paikalle, Kitan kurkkiessa ovensuussa. Bulltauri rävähti nauruun tajutessaan tilanteen laidan, meinasi kaatua takamukselleen silkasta huvittuneisuudesta. Muiden saapuminen paikalle kiinnitti Awan huomion pois Amenista, ja yhdellä pienellä kädenliikkeellä aave kadotti itsensä paikalta jälkiä jättämättä.
Lordi käveli naurahtaen puun luokse ja huikkasi oksalla roikkuvalle Amenille: ”Oletkos sie okei?”
”Enköhän...”, mutisi muumio, lisäten hetken päästä:
”On vaan aika hyvä kysymys, että miten oikein tulen alas täältä...”
Kuin kohtalon ivasta vain hetki Amenin sanojen jälkeen puunoksa hänen allaan päästi uhkaavan rasahduksen, katketen sitten epäkuolleen painon alla, pudottaen muumion maahan. OX, joka hetkeksi oli lopettanut naurunsa, aloitti sen taas, Amenin valitellessa kipeää takapuoltaan.
Kalma mulkaisi veljeään pistävästi käskien tuon hillitä itsensä ja lopettaa naurunsa. Zombie ei itse nähnyt tilanteen koomisuutta, joka OXin mieltä niin kovin ruokki.
”Taisi ratketa sekin ongelma”, virnisti Lordi Amenille kävellen niine sanoineen sisälle taloonsa. OX ja Kalma siirtyivät myös sisälle, Kitan puolestaan mennessä muumion luo. Amen oli jo noussut ylös maasta kiroten jotain epäselvällä äänellä.
”Amen kunnossa?”
”Kyllä, kyllä. Mitä nyt itsetunto sai taas kolauksen.”
Kyyninen ääni vastasi alienille Amenin kaihinharmaiden silmien tuijottaessa tuimasti eteensä. Vilkaisemattakaan maassa kököttävään Kitaan muumio käveli kohti hirviöiden taloa, aikeenaan vetäytyä huoneeseensa mököttämään muutamaksi tunniksi tästä eteenpäin. Jokin kuitenkin sai hänet pysähtymään, kuten myös Kitan, joka oli muumion perässä lähtenyt takaisin talolle päin. Vähän matkan päässä heistä kulki musta kissa, jonka turkki oli puolipitkää ja hapsottavaa. Huomatessaan muumion ja alienin katseet kissa pysähtyi, jääden ilmeettömästi tuijottamaan kaksikkoa.
”Amen, Amen! Saako Kita syödä kissa?”
Hihkui punanahkaisen hammaspeikon innostunut ääni muumion vieressä. Tuhahtaen Amen heilautti kättään myöntymisen merkiksi.
”Ihan sama.”
Kenties hivenen ärtynyt ja kaiken lisäksi hölmistynyt Amen ei ollenkaan ollut tullut ajatelleeksi, ettei Pääkallometsässä yleensä ollut kissoja. Hän ei osannut yhdistää tummaturkkista eläintä mihinkään poikkeavaan. Eikä sen koommin Kitakaan, joka ajatteli vain yhtä asiaa: raatelua.
Alieni hyökkäsi nopeasti kissaa kohti, mutta ennen kuin hän ehti tehdä mitään, katosi eläin hänen edestään sankkaan savupilveen, joka sai Kitan peruuttamaan pari askelta taaksepäin. Savun hälvennyttyä alieni saattoi huomata tuijottavansa Awaa.
”Wawa”, sopersi punanahka toljottaen aavetta edessään hämmästyksestä laajennein silmin. Hän oli kohottanut kätensä ylemmäs ja kuin sanojensa vakuudeksi osoitti etusormellaan olentoa, joka hänen eteensä oli ilmestynyt. Yllättyneisyys sai Amenin leuan loksahtamaan auki, ja muumio kykeni hämmästykseltään ainoastaan päästämään tukahtuneen kähähdyksen suustaan. Awa murahti silmiään pyöräyttäen kävellen sitten tiehensä, jonnekin monstereiden taloa ympäröivän metsän pimentoihin. Kuin kovan tällin saaneina Amen taikka Kita eivät kyenneet hetkeen mihinkään muuhun kuin vilkuilemaan toisiaan kummastuneina, kunnes hekin siirtyivät sisälle.

”Tiesikö joku, että Awa osaa muuttua kissaksi?”
Kummastuneisuus kuulsi yhäkin läpi muumion äänestä kysyvän katseen suuntautuessa Lordia kohden. Amenin sanat kuultuaan Lordi myhähti kysyvästi, luoden Ameniin epäilevän silmäisyn.
”Mitä sie muumio oikein höpötät? Saitkos sie jonkun tällin, kun sieltä puusta putosit?”
Jo hirviön aikaisempi käytös oli antanut osoittaa, ettei hän uskonut Amenia. Tokihan hän tiesi, että oli olemassa muuntautujia, jotka tarpeen tullen saattoivat ottaa jonkun muun olennon olomuodon. Lordi tiesi kuitenkin myös senkin, että tällaiset muuntautujat olivat perin harvinaisia, ei heikäläisiin joka päivä törmännyt. Siksipä hän ei muumiotakaan aluksi uskonut.
”Amen varmaan tällin saada, kun puusta pudota, mutta Kita näki myös, että Awa kissa oli”
Tivasi Kita haettuaan itselleen banaanin keittiöstä. Lordin seurana sohvalla istuvat Kalma ja OX vilkaisivat toisiaan, kohauttaen sitten olkapäitään. ”Mielenkiintoista... Mihin se Awa muuten katosi?”
Totesi Lordi sitten, kallistaen hieman päätään.
”Silloin kun sen viimeksi näin, se katos tonne mettään. Kaiketi se haluaa olla yksin, taas.”
Amen myhähti epätietoisena sohvan selkänojalla käsiään pitäen. Awan tekemisiä kun ei millään tavoin voinut lukea, aave kulki aina omia teitään kertomatta tarkoituksiaan muille. Yksinäisyydessä hän kuitenkin viihtyi, niinpä muumio vahvasti veikkasi, että Awa oli nytkin mennyt kokoamaan ajatuksiaan metsän rauhalliseen ympäristöön. Amen siirtyi sohvan takaa tuon etupuolelle, istahtaen paikoilleen. Kuin ohimennen hän kysäisi:
”Ja mitenkäs, liittyykö OX meikäläisiin, vai nappaako Kalma sen mennessään?” ”Eiköhän se jää tänne, ainakin hetkeksi. Ei miulla ainakaan mitään asiaa vastaan ollut, eikä sen koommin Kitallakaan. En uskoisi olevan siullakaan, Amen? Awasta nyt ei osaa sanoa juuta eikä jaata, kun se ei taaskaan omaa mielipidettään sanallisesti julki tuonut. Epäselvä tyyppi.”
Amen nyökkäsi vastaukseksi Lordin sanoille. Hänellä ei henkilökohtaisesti ollut mitään bulltauria vastaan, vaikka sarvipään vahingoniloinen huumorintaju vähän suututtikin.

____________________________________________________

Chapter 5

Aamun ensimmäisten auringonsäteiden värjätessä tumman yötaivaan selkeästi omaan oranssinsävyynsä, olivat monsterit vetäytyneet huoneisiinsa nukkumaan. Kalma oli lähtenyt tiehensä varhain aamulla, kun vielä oli ollut pimeää. Awa ei ollut palannut koko varhaisena aamuna. Aave oli pysynyt poissa joka sekunnin sen jälkeen, kun oli kadonnut metsään edellisenä yönä Amenille suututtuaan. Tätä asiaa kukaan ei kuitenkaan ajatellut sinä aikana, jona kaikki Pääkallometsän asukit olivat vetäytyneinä omiin oloihinsa, nukkumaan sen ajaksi, että pimeys taas laskeutuisi.

Kun ilta viimein sarasti, oli Amen taas ensimmäisenä hereillä Lordin kaveriporukasta.
Muumio oli aikeissa jälleen suunnata kulkunsa metsän pimentoihin aamulenkin nimissä, mutta hänen suunnitelmansa muuttui muumion päättäessä ensin tarkistaa, oliko Awa jo palannut. Jostain syystä - josta Amen ei itsekään ollut varma – hän halusi Awan palaavan, halusi tietää, missä tuo oli. Hän ei ollut katkera siitä, että aave oli saattanut hänet usein naurunalaiseksi hermostuttuaan muumiolle, vaikka loukkaukset yleensä saivat hänet käymään mykkäkoulua ongelmien aiheuttajan kanssa. Muumiolle oli tyypillistä myös kostaa itselleen tapahtuneet pienet keppostelut samalla mitalla, tässäkin asiassa aave teki poikkeuksen. Ja se, miksi näin oli, häiritsi häntä kovin. Kaiketi sen takia Amen niin kovin halusikin tietää, miksi Awaa ei ollut näkynyt. Moni muukin asia mietitytti; miksi Awa oli luonteeltaan mitä oli, miksi hän oli niin mieltynyt asumaan vanhassa mielisairaalassa? Muumio janosi tietää vastaukset näihin kysymyksiin.
Hereillä aave ei ainakaan ollut, Amen totesi mielessään, vaikka olisikin muiden nukkuessa tehnyt paluunsa. Tai ainakaan hän ei ollut siirtynyt olohuoneeseen tai muualle alakertaan. Niinpä muumio suuntasi kulkunsa yläkertaan tarkistaakseen, olisiko aave omassa huoneessaan. Määrätietoisesti Amen käveli aaveen huoneen ovelle, koputtaen ensin napakasti. Ei vastausta. Hän odotti hetken, painaen sitten kätensä kahvalle avaten oven.
Huone, joka hänen eteensä avautui oli tyhjä, ankean harmaa ja pölyn peittämä. Awasta ei ollut jälkeäkään, aave ei siis ollut palannut. Amen oli jo aikeissa kääntyä kannoillaan ja mennä lenkilleen normaaliin tapaansa, kun hänen katseensa nauliintui pieneen, rypistyneeseen ja kellastuneenvalkoiseen paperilappuun huoneen pöydällä. Hän kurtisti hieman kulmiaan kävellessään peremmälle huoneeseen. Muumio nappasi paperin käteensä, silmäili hetken siihen kirjoitettua, kaunista käsialaa. Vaikka Amen alkuperältään egyptiläinen olikin, ja näin ollen tottunut enemminkin hieroglyfeillä kirjoitettuihin teksteihin, oli hän vuosien saatossa opetellut myös eurooppalaisia kirjainmerkkejä, ja osasi nyt sekä tulkita, että kirjoittaa niitä melko hyvin. Ei siis ollut hänelle ongelma lukea sitä, mitä lappuun oli kirjoitettu;

Amen oli vähintäänkin järkyttynyt viestin luettuaan. Näinkin lyhyessä ajassa, kuin pari kuukautta, hän tunsi ystävyyttä aavetta kohtaan, ei hän voisi noin vain lähteä. Siltikin muumio kykeni ymmärtämään, mitä Awa sanoillaan haki takaa. Olihan hänkin sen huomannut useamman kerran – aave menetti nopeasti malttinsa, vaikka saikin itsensä aika nopeasti kokoonkin. Ilmeisesti Awa pelkäsi satuttavansa jotakuta oikeasti, ja Amen hyvin ymmärsi, että niin voisi käydäkin. Muumion oli vaikea suhtautua tilanteeseen järkevästi, useat ajatukset olivat lähteneet risteilemään hänen mielessään. Toisaalta Amen halusi ehdottomasti totella aaveen sanoja, mutta toisaalta hän halusi lähteä tuon perään, halusi puhua asiasta. Ja Awa oli kieltänyt lähtemästä. Tuskastuneesti egyptiläinen hymähti, kävellen sitten mietteliäästi olohuoneeseen. Tänä iltana hän ei lähtisi tyypilliselle aamulenkilleen, vaan jäisi odottamaan muiden heräämistä ja heidän kantaansa tähän asiaan, joka Amenia itseään niin kovin vaivasi.
Hän istahti sohvalle ja luki viestin monta kertaa yhä uudelleen ja uudelleen, kuin toivoen sen osoittautuvan sairaaksi pilaksi.

”Amen, mikäs sinulla siinä?”
Lordin kommentti herätti ajatuksiinsa vaipuneen muumion todellisuuteen, ja hän käänsi katseensa taakseen ilmestyneeseen monsteriin. Muutamaan sekuntiin hän ei kyennyt sanomaan mitään, kunne sai hiljaisella äänellä lausuttua aaveen nimen; ”Awa”
Amen siirsi katseensa tuijottamaan ontosti ulos ikkunasta samalla, kun ojensi lapun Lordille. Puolidemoni luki tekstin mietteliäs ilme naamallaan. Hän oli hetken hiljaa, kunnes avasi suunsa kommenttiin:
”No johan pomppas.”
Yllättynyt oli selvästi Lordikin, vaikkei tieto aaveen lähdöstä järkyttänyt häntä kuten Amenia. Ehkäpä ihmishirviö oli osannut odottaa jotain tällaista. Hän joka tapauksessa tiesi, että hänen oli pakko puhua Awalle, jotta hänen suututtamisensa voitaisiin paremmin välttää. Monsterin olisi ollut pakko saada selville niitä asioita, jotka saattaisivat saada aaveen menettämään malttinsa, kyllähän hän sen jo tiesi, että Awa voisi olla jopa vaarallinen kunnolla suuttuessaan. Hyvin moni Lordin kaveriporukkaan kuulumatonkin tiesi, että Awa oli hyvinkin vahva maagisten taitojensa puolesta, eikä hän ollut mielellisestikään kovin heikko siltä kantilta, että olisi luovuttanut helpolla. Elämä tosiaan oli tehnyt hänestä eräänlaisen soturin, taistelijan, joka osasi puolustaa itseään vähän turhankin hyvin. Awa saattoi yhdessä hetkessä muuttua rauhanomaisesta persoonasta räjähdysalttiiksi hyökkääjäksi. Halusi hän itse niin tapahtuvan tai ei.
Mr. Lordi oli myös vahvasti tietoinen siitä, mitä Amen aavetta kohti tunsi. Hän tiesi, että ennen pitkää muumio lähtisi aaveen perään, eikä hän voisi loputtomiin estää egyptiläistä tekemästä haluamaansa. Se, miten Awa asiaan reagoisi oikeastaan huolettikin häntä hieman.

____________________________________________________

Chapter 6

"Mitäs sie ny oikein horiset, Amen?"
Kummasteli Lordi luoden arvioivan katseen Ameniin, pyöritellen päässään muumion sanoja. Vastapainoksi egyptiläinen käänsi päättäväisyyttä hehkaavan katseensa puolidemoniin;
"Sitä mie horisen, että lähden Awan perään. Ei se siellä voi yksin olla koko ikäänsä, eikö sen jo terve järki sulle sano?"
"Mutta sehän nimenomaan kielsi, ystävä hyvä. En väitä, etteikö Awan lähtö meikääkin harmittaisi, mutta ei me voiha pakottaa sitä jäämähän tänne, jos se itte kokee, ettei se voi. Ihmishirviönkin mieli toimii samoin periaattein, kun tavallisen kuolevaisenkin – jos ei usko pystyvänsä johonkin, niin sitten ei kans pysty siihen. Ja tiedäthän sie senkin, että Awa on semmoinen persoona, ettei se luovu mielipiteistään helpolla. Se tulee takaisin, jos haluaa, ei sitä tänne pakottamalla saaha."
Lordi katsoi ilmeettömästi eteensä, huomaten kuitenkin sivusilmällä Amenin päättäväisen ilmeen murtuvan, ja epätoivoisen katseen tulevan tilalle. Muumio hyvin tiesi Lordin sanat todeksi, melkein pelottavan hyvin ne kuvasivat aavetta. Amen huokaisi suruisuuttaan. Miten ihmishirviö osasikin aina murskata hänen aikeensa?
Kita oleili omaan tapaansa lattialla. Muumion apaattinen olemus oli tarttunut häneenkin; nyt alieni makaili mahallaan lattialla, puhallellen kolhiintuneilla lattialankuilla lepäävää pölyä ilmaan, jolloin se nousi kiekuraisin muodostelmin ylemmäs, laskeutuen pian takaisin peittämään lattiaa. OX istui sohvalla reagoimatta tilanteeseen sen suuremmin. Hornanhärkä oli erittäin hiljaista sorttia, eikä tämä paljoa puhunut, ellei udellut seuraavia ruoka-aikoja. Tunteitaankaan bulltauri ei suurestikaan ilmaissut, piti asiat omana tietonaan. Hieman allapäin tosin oli hänkin – olihan koko monstereiden poppoon mieliala ollut vähän alhaalla sen jälkeen, kun Awa oli lähtenyt tiehensä kaksi yötä sitten.

Aamu oli jo tuloillaan. Horisontti jossain Pääkallometsän puiden latvustojen takana oli saanut vaaleamman sävynsä, kielien siitä, että aurinko jälleen ottaisi paikkansa taivaankannella, valaisisi maita tulellaan.
"Menen nukkumaan..."
Amen nousi heti sanojensa jälkeen seisaalleen, kävellen omaan huoneeseensa, joka oli olohuoneen ja eteisen vieressä. Lordi tuhahti ja seurasi muumion esimerkkiä; Kita ja OXkin siirtyivät vähin äänin huoneisiinsa hiljaisuuden ottaessa talo äänettömään valtaansa.

Amen istahti sänkynsä virkaa toimittavalle sarkofagilleen, tietäen, ettei saisi unta. Hän olikin vetäytynyt huoneeseensa lähinnä oman rauhan toivossa, voidakseen asetella sekavia ajatuksiaan kokoon. Se kaikki, mitä viime päivinä oli tapahtunut hämmensi häntä. Kysymykset eivät olleet saaneet vastauksiaan, eikä mieli voinut tämän takia rauhoittua. Levottomuus paistoi selvästi hänen olemuksestaan egyptiläisen tuhahdellessa turhautuneisuuttaan, käännellen päätään levottoman katseen haravoidessa huonetta. Muumio oli kahden vaiheilla; lähteäkö Awan perään vaiko ei? Lordin sanat olivat totta, ja Awa sitä paitsi oli kieltänyt lähtemästä peräänsä. Tuntui siltä, kuin olisi seisonut kahden tien haarassa, tietäen, että toinen tie oli turvallinen ja vakaa, mutta tylsä, ja toinen epävakaa, mutta saattaisi tuoda mukanaan onnen ja hyvän omatunnon kuten myös lyödyksi tulemisen karvaan katkun. Mitä siis seurata; mille polulle lähteä?
Mietteiden maailma piti egyptiläistä otteessaan jopa kaksi tuntia. Mutta herättyään aatoksistaan Amen tajusi saaneensa vastauksen pitkään mieltään vaivanneisiin kysymyksiin. Vastaus hämmensi häntä itseäänkin, mutta toi samalla kaivatun helpotuksen levottomuuteen. Hän ei tuntenut pelkästään ystävyyttä aavetta kohtaan – hän oli jopa rakastunut, niin mahdottomalta kuin se tuntuikin. Oli vaikea ajatella, että sellainen verenmakuun mieltynyt epäkuollut, kuin Amen, voisi tuntea inhimillistä rakkautta. Niin se kuitenkin oli, ja tämä asia valottikin osaltaan egyptiläiselle, miten toimia tämän ongelman kanssa. Hän lähtisi etsimään Awaa, ei hän voisi aavetta yksin jättää. Ja hyvinhän hän osasi aavistella, mihin aave olisi taas vetäytynyt; vanhaan mielisairaalaan. Se oli ensimmäinen ja todennäköisin vaihtoehto.

Amen ei myöskään tarvinnut juurikaan älyä ymmärtääkseen, että hänen oli parempi lähteä vaellukselleen nyt, päivällä, kun muut nukkuivat. Lordi yrittäisi varmasti estää hänen lähtönsä, ja monsterille ei olisi ongelma saada muumion mieltä muuttumaan.
Varovaisesti, madollisimman äänettömästi egyptiläinen sulki huoneensa oven perässään, jääden hetkeksi kuulostelemaan, oliko joku mahdollisesti hereillä. Äänetön ympäristö ei kuitenkaan särkynyt muista häiriötekijöistä, kuin Kitan vaimeasta, kuorsauksentapaisesta ölinästä ja OXin kumeammasta kuorsauksesta, joka oli sekin melko hiljaista. Todettuaan kaikkien nukkuvan muumio hiippaili ulko-ovelle avaten sen varovaisesti. Aamupäivän kirkas valo oli sokaista hämäryyteen tottuneen Amenin silmät, ja hän totesi parhaaksi loikkia mahdollisimman nopeasti metsän puiden varjoon turvaan kirkkaudelta.

____________________________________________________

Chapter 1

Kuuden ihmisen joukkio kulki kohti vanhaa aarniometsää ja sen sisuksiin vangiksi jäänyttä, rappeutunutta, mielisairaalaa. He olivat saaneet tietoonsa tämän unohdetun rakennuksen tutkiessaan alueella tapahtuneita outoja murhia. Tämän tutkimusjoukon jäsenet olivat saaneet käsiinsä Flac -nimisen pojan, joka kertoi olleensa sienestämässä metsässä, eksyen sen syvyyksiin, päätyen vanhan, selvästi hylätyn, laitosrakennuksen luo. Poika oli kertonut, että uteliaisuus oli pakottanut hänet käymään rakennuksessa, mutta tutkimusmatka oli saanut painajaisen olomuodon. Vain nipin napin Flac kertoi selvinneensä valkoiseen hameeseen sonnustautuneen aaveen hyökkäykseltä. Hänet oli löydetty muutaman tunnin päästä tapahtumasta metsän laidalta pahoin haavoittuneena, puolisokeana ja tajuttomana. Kuulusteluissa selvisi, että hyökkääjä oli ollut tavallisen ihmisen sijasta jokin yliluonnollinen olento, ja kun asiaan ole tarkemmin perehdytty, olivat tutkijat saaneet käsiinsä tietoja Azráin mielisairaalasta ja sen potilaista. Yhden potilaan, Lady Awa de Paysantin, henkilökuvaus oli hyvin sopinut yksiin Flacin kuvaaman aaveen kanssa, ja nyt kuusipäisen joukon tarkoitus oli mennä saattamaan tämä maan päälle vangiksi jäänyt olento lepoonsa, jotta useammilta ihmisuhreilta vältyttäisiin. Asioiden selvittämiseen oli kulunut hyvin pitkälle kolmisen kuukautta, ja tänä aikana oltiin saatu selvitettyä myös muutamia mahdollisuuksia aaveen tuhoamiseen. Mutta ne mahdollisuudet eivät olleet loppuunsa asti hiottuja, ja koko joukkoa voisi hyvinkin kohdata sama karmaiseva kohtalo, kuin niin monia muitakin vanhan rakennuksen sokkeloihin astunutta. Oli siis vähintäänkin typerää lähteä tälle uhkarohkealle matkalle jo nyt, kun varmoja selviytymiskeinoja ei ollut. Sitä he eivät kuitenkaan ajatelleet, sillä kaiken huomion sai halu edes yrittää pelastaa muita ihmishenkiä. Siinä tunnetilassa oma henki heitettiin panokseksi katumuksetta, siinä ei myönnetty itselleen sitä sismpänsä pelkoa ja hätää.

”Muistakaa sitten, että meidän on pysyttävä yhdessä koko sen ajan, minkä vietämme sairaalassa. Jos hajaannumme, se aave kykenee liian helposti päästämään meidät hengestämme yksitellen, jokainen vuorollaan. Älkää kiinnittäkö huomiotanne turhuuksiin, ajatelkaa vain yhtä asiaa; aaveen löytämistä ja pitäkää mielenne valppaina. Onko asia selvä?”
Arydenin napakka huomautus ei saanut vastaväitteitä. Atleettisen ruumiinrakenteen omaava mies antoi vihreiden silmiensä läpitunkevan katseen kulkea läpi seuralaistensa kasvot. Hän oli selvästi joukon johtaja, manipuloiva ja voimakas persoona, jonka tahtoon useimmat taipuivat. Arydenin lisäksi joukkoon kuului vaalean polkkatukan omaava nainen, Cassandra, joka oli päävastuussa paranormaaleiden asioiden tutkinnasta. Myös Cassandran sisko Charon ja heidän veljensä Kryme ja Harley kuuluivat joukkoon. Mukaansa he olivat saaneet myös Don Urianin, kristittyihin kuuluvan ystävänsä, jonka oli määrä hoitaa mahdollinen manaus, sekä raamatuntekstien lukeminen. Urianin lisäksi kukaan muu joukkion viidestä jäsenestä eivät kokeneet uskovansa Raamattuun, vaikka kirkkoon kyllä kuuluivatkin.
Matka sairaalalle kului perin rauhallisesti kävellen. Vaikkei yksikään heistä tiedostanutkaan tuntevansa varsinaista pelkoa tulevaa kohtaan, he saattoivat huomata olevansa hieman ahdistuneita. Takaisin kääntymistä ei siltikään käynyt kenenkään mielessä, he tunsivat yhäkin tekevänsä oikein, vaikkeivät saisikaan eliminoitua tätä uhkaa omalla yrityksellään.

Metsä kulkijoiden ympärillä tiheni ja muuttui vaikeakulkuisemmaksi. Ohut polku muuttui aina yhäkin vain kapeammaksi, mitä syvemmälle he metsässä etenivät. Hämäryys otti heidät vastaan, sulki heidät syleilyynsä antaen pienten, satunnaisten valonsäteiden tunkeutua puiden havustojen läpi valaisemaan kulkureittiä. Ei kulunut kovin kauaa, että kuusikko lopulta saapui päämäärälleen. He olivat jo kaksi kuukautta sitten Flacin kimppuun hyökänneen olennon historiaa selvittäessään käyneet sairaalan luona, mutta sisälle rakennukseen he eivät tuolloin olleet menneet. Nyt he vuorollaan tallasivat yli kynnyksen, kävellen muutaman askeleen syvemmälle rakennukseen ennen kuin pysähtyivät katselemaan ympärilleen. Mielisairaala oli hämärä, sillä kovinkaan moni auringonsäde ei päässyt valaisemaan sisälle sen hajonneista ikkunoista kuusien oksistojen tukkiessa omalta osaltaan valon tietä. Rakennus myös haisi erittäin merkittävästi; ummettuneisuutensa ja homeisen hajunsa lisäksi kuoleman katku roikkui mitättömien ilmavirtojen vietävänä tuoden vahvan lemunsa ihmisjoukon neniin. Haju lähti niistä useista ruumiinjäänteistä, jotka olivat jääneet lojumaan sairaalan käytäville kaiken muun roskan joukkoon pääsemättä koskaan kirkolliseen lepoon hautuumaalle. Vanha rakennus pysyi yhäkin useiden ihmisten tietämättömissä, ja sen takia moni omaisensa menettänyt luuli näiden eksyneen metsään, kuollen oman nälkänsä ja ikävänsä näännyttäminä. Kukaan ei siis osannut etsiä heitä täältä, jossa he todellisuudessa lepäsivät viimeistä lepoaan karmaisevan kohtalon kokeneina. Oman pelkonsa tappamina.

”Täällä pitäisi siivota.”
Minkäänlainen vitsikkyys ei kuulunut Arydenin äänestä, vaikka hänen lausumansa sanat olivatkin omalla tavallaan hyvin koomiset. Kukaan ei tosin niille nauranutkaan, kaikki pitivät oman olemuksensa yhtä vakavana kuin Arydenkin. Ei tässä tilassa ollut täysjärkistä vitsailla, ja Harley, Kryme, Charon, Cassandra ja Urian uskoivatkin miehen tällä tavoin testaavan heidän keskittymistään ja suhtautumistaan tähän asiaan.
”Aloitetaan yläkerrasta. Tuolla näyttäisi olevan portaat.”
Aryden jatkoi yhtä vakavana kuin aikaisemminkin. Hän ei luonut edes vilkaisua tovereihinsa lähtiessään kohti havaitsemiaan portaita.

Kukaan heistä ei osannut aavistaa olevansa tarkkailevan silmäparin alla jo nyt. Pääkallometsästä lähdettyään oli Awa suoraan tullut takaisin mielisairaalalle, ja tarkkaili parhaillaan ihmisiä, jotka lähtivät valumaan ylös portaita. Aave itsekin oli yläkerrassa, varjossa piilotellen. Synkkä, itseinhon syventämä, masennus oli vallannut hänen mielensä heti, kun hän oli palannut takaisin tänne. Niin kovin, kuin Awa olisikin halunnut aloittaa elämänsä puhtaalta pöydältä Lordin tarjoaman mahdollisuuden kautta, hän ei voinut tehdä sitä. Se oli hyvin masentava tieto, se kulutti pois sen kaiken, minkä varassa Awa oli aiemmin toiminut. Hän oli viime kuukausien aikana tosiaan tajunnut tarvitsevansa ystäviä, mutta myös saanut huomata, että hän ei voinut niitä saada, oman itsensä takia. Ja nyt aavetta ei enää huvittanut ruveta siihen, mihin ennen. Häntä ei huvittanut passittaa tuota kuuden ihmisen joukkoa siihen loputtomuuteen, johon hän oli niin monet muut syössyt. Juuri nyt aave olisi vain halunnut olla yksin, vailla minkäänlaisia häiriöitä. Hän ei toistaiseksi aikonut häiritä ihmisiä, vaikka sekin asia saisi käännöskohdan mikäli he eivät tajunneet häipyä ajoissa.
Ärtyneesti tuhahtaen aave kadotti itsensä olinpaikaltaan, vaeltaen taas sille pimeälle käytävälle, jonne Lordi oli joskus Amenin kanssa ilmestynyt. Vaikkei Awan tarkoitus vielä tässä vaiheessa ollut satuttaa ihmisiä, hän tiesi tämän seikan kokevan muutoksen, mikäli matkaajat saapuisivat varjokäytävälle. Hän ei peitellyt sitä totuutta, että melkeimpä liiankin helposti tämä pieni virhe, joka ei antanut kuusipäiselle joukkiolle mitään vihjettä itsestään, johtaisi heidän kuolemaansa.

____________________________________________________

Chapter 2

Ihmiset olivat aina niin kovin uteliaita tutkimaan kaikkea, etteivät he nytkään osanneet pysyä poissa mielisairaalan kellarikäytävältä. Pianpa tuo joukkio napsauttikin päälle taskulamppunsa, kävellen alas portaat pimeyden syliin. Asia ei tullut alkuunkaan yllätyksenä Awalle. Niin monta kertaa se oli nähty, että ihmiset antoivat periksi uteliaisuudelleen vaikka pelko olisikin käskenyt häipyä.
”Päädyittehän te tännekin asti…”
Aaveen toteamus oli sävytön, eikä hän kiinnittänyt huomiotaan ihmisiin, jotka olivat sanojen hälyttäminä suunnanneet taskulamppujensa valokeilan Awaa kohden. Sen sijaan hän tuijotti tyhjästi lattiaan, päänsä hieman kallelleen painettuna ja silmissään poissaoleva, kuollut katse.
”Sinäkö olet vastuussa näistä kaikista kuolemantapauksista?” ärähti Aryden uhmakkaasti. Häntä ei pelottanut vieläkään kohdata aave silmästä silmään; itsevarmana persoonana hän ajatteli pääsevänsä täältäkin kuin koira veräjästä. Se oli sellaista tyhmänrohkeutta, jossa uskottiin omien hyveellisten tekojensa pelastavan pinteestä. Kohtalokastahan se oli, mutta mikään ei tehnyt tätä asiaa selväksi Arydenille. Muissa läsnäolijoissa paistoi selvä hermostuneisuus, mutta hekin pitivät kiinni päämäärästään, eivätkä ottaneet yhtä ainutta askelta taaksepäin yrittääkseen pelastaa nahkansa. Awa käänsi päänsä ihmisiä kohti, luoden noihin muutaman sekunnin ajaksi arvioivan katseen.
”En tietenkään.”
Aaveen vastauksessa paistoi käsin kosketeltava sarkasmi, joka osoitti selvästi, ettei hän puhunut totta. Awa ei vieläkään tehnyt elettäkään hyökätäkseen ihmisten kimppuun, vaan odotti, mitä tulevan pitää. Vielä olisi aikaa.
Aryden murahti lyhyesti, nostaen sitten naamalleen päättäväisen hymyn. ”No, siinä tapauksessa tuhoamme sinut varmaan turhaan… Syyttömänä.”
Miehen sanat iskivät pistävästikin aaveen mieleen. Ei siksi, että hän olisi pelännyt niiden olevan totta, vaan siksi, että ne muistuttivat häntä menneisyytensä vuosista. Hänet oli tosiaan tuomittu turhaan, vain sen takia, että hän halusi luottaa johonkuhun ja saada joltakulta turvaa, jota hänen oma synnynkotinsa ei voinut tarjota. Huolimatta tuskaisista tunteistaan Awa piti ilmeensä täysin neutraalina, päästäen sitten kuivan naurahduksen suustaan. Arydenin uho sai jälkeenpäin virneen kohoamaan kalvakoille kasvoille, aaveen kallistaessa hieman päätään, tuoden epäilevyytensä ilmoille. Hän kyllä ymmärsi, että saattoi hyvinkin leikkiä hengellään, mutta mahdollisesti myös vain saada vähän hupia tähänkin päivään. Tarkemmin ajateltuna vanhoihin aikoihin palaaminen ei ollutkaan hassumpi ajatus. Olihan ihmisten tappaminen, niiden veren näkeminen ja tuskan tuottaminen niin kovin ihanaa ja nautinnollista hänen pimenneelle mielelleen.
”Niinkö meinaatte?”
Äänestä kuulsi silkka epäilys ja ivallisuus. Sanat oli myrkytetty hulluudella, mutta erityistä itsevarmuutta niissä ei ollut. Aryden oli juuri antamassa komennon tovereilleen, jotta nuo olisivat kohottaneet aseensa ja ampuneet, mutta juuri silloin aave hänen edestään katosi kuin taivaan tuuliin. Hämmästys iski heidän mieliinsä, eikä kukaan osannut tehdä mitään aaveen uudelleenilmestymistä edeltävänä aikana. Kun Awa sitten teki itsensä uudelleen näkyväksi hän seisoi Urianin takana pitäen toista kättään tuon olkapäällä. Aavistuksen eteenpäin kumartuen, hän lausui miehen korvaan:
”Aa. Rististä ja raamatusta kädessäsi voisin päätellä, että olet kristitty? Eikö se olisikin hieman nurja kohtalo kaltaisellesi kuolla tällaisessa paikassa? Ruumiisi jäisi mätänemään tänne epäpyhään koloon hamaan loppuun asti.”
”Jätä minut rauhaan, sinä kirottu sielu!”
Voimaa uhkuva karjaisu kantautui Urianin suusta jääden kaikumaan sairaalan tyhjille käytäville. Sanat saivat Awan ainoastaan naurahtamaan sillä mielipuolisen ivallisella tavalla, joka sai kylmänväreet kulkemaan pitkin selkää. Hän nojautui hieman taaemmas seisoen jälleen suorassa, kunnes jälleen syöksähti hieman eteenpäin, tarraten äkkiä ja arvaamattomasti kiinni miehen kaulukseen, nousten ilmaan ja nostaen myös tämän mukanaan. Donin oma paino sai henkitorven lyyhistymään hänen jalkojensa irrotessa maankamaralta.
”Päästä hänet irti!”
Kiirehti Harley huutamaan. Hän syöksähti eteenpäin napaten maasta raamatun, joka oli juuri vähän aikaa sitten pudonnut Urianin kädestä. Hän aikoi selvästi lukea rukouksen karkoittaakseen hyökkääjän.
”Irtikö? Selvähän se”, aave totesi kierouttaan hehkuvalla äänellä. Harleyn toivomalla tavalla Awa ei kuitenkaan aikonut uhriaan käsistään päästää, vaan sinkosi tuon voimalla seinää päin. Urian valahti huohottaen maahan – kovalla voimalla toteutettu isku sai hengen salpaantumaan, ja ruumiin muuttumaan liikuntakyvyttömäksi. Salamannopeasti tilanteen laidan huomattuaan ensiapukoulutuksen saanut Cassandra ryntäsi Donin luo heti, kun tilanteen aiheuttama järkytys laimeni hänen mielestään.
”Sinä saasta! Kuole pois!” irvisti Aryden suunnaten kantamansa käsiaseen kohti Awaa. Oli ilmiselvää, että ase ei ollut mikään tavallinen pistooli, vaan se oli tarkoitettu paranormaaleiden olentojen tuhoamiseen; yksikin sen luoti tekisi epäkuolleelle olennolle saman, kuin tavallinen pyssynluoti ihmiselle. Ja silti nämä aseet kykenivät vahingoittamaan myös tavallista kuolevaista, tavallisen pyssyn tavoin.
Vaikkei aave tiennytkään aseen poikkeavuudesta, osasi hän siltikin varoa sitä. Ihmisten itsevarma olemus kertoi, että he eivät olisi ihan niin tyhmiä, että tavallisin asein yrittäisivät hänet tuhota. Johan se oli nähty, etteivät tavalliset luodit lannistaneet epäkuolleita.

Johtajansa esimerkkiä seuraten muut joukon jäsenet Cassandraa ja Uriania lukuun ottamatta kaivoivat aseensa esille, suunnaten sen piipun kohti aavetta. Olento ei antanut asian häiritä itseään, vaan piti yhäkin pelottoman olemuksensa. Hetken poissa pysynyt virne levisi taas kasvoille, Awan tehdessä itsensä näkymättömäksi. Hän ei tällä keinolla voinut takuuvarmasti välttää saamasta osumaa ihmisten luodeista, mutta näin hänellä oli suuremmat todennäköisyydet selvitä. Masennus piti ehkä mieltä otteessaan, mutta ilman taistelua hän ei tulisi luovuttamaan.
”Helvetti!”
Kryme ei pelännyt tuoda julki ärtymystään laskiessaan asetta pitävän kätensä alemmas, antaessa katseensa harhailla taskulampun valossa ympärilleen. Valpas olemus ei ollut kadonnut muistakaan, ja nyt jokaisen ihmisen katseet harhailivat pitkin käytävää. Uriankin oli taas saanut hengityksensä neutralisoitumaan, ja nyt hän saattoi Cassandran kanssa jälleen ottaa osaa taistoon. Aave näytti kadonneen jälleen kuin tuhka tuuleen, ja nyt jokainen vain saattoi odottaa, milloin tuo taasen ilmaantuisi näkyville, jos ilmaantuisi ollenkaan. Ilmapiiri muuttuin äkkiä tukalaksi ja ahdistavaksi jännityksen sormiessa mieltä. Mitä tapahtuisi seuraavaksi?
Jännityksen langan katkaisi yllättävästi äänekäs laukaus, jota seurasi hermoja riipivä kiljaisu luodin osuessa Cassandran jalkaan, saaden naisen vajoamaan polvilleen. Aryden karjaisi pitäen käsissään asetta, jonka piippu sauhusi merkiksi siitä, että hän oli juuri ampunut. Mies huohotti ja vavahteli hikihelmien kiiltäessä hänen otsallaan. Hänen katseessaan oli oudon kuumeinen ja poissaoleva, mielipuolisuuteen sulava sävy, ja hänen naamansa oli vääntynyt luonnottomaan irvistykseen.
”Seh… Kkhh”, korisi Arydenin yleensä niin varma ääni epäselväti. Muut kykenivät ainoastaan tuijottamaan miestä pelästyneesti, tuon oudosta käytöksestä suunniltaan.
”Se… Se on ottanut vallan hänen mielestään!”
Järkyttynyt karjaisu kantautui Urianin suusta miehen tajutessa asian laita. Charonin ilme muuttui oudon kalvakaksi, värit karkasivat hänen naamaltaan. ”Aryden…. Miten autamme häntä!”
”Emme voi auttaa… Ainoa keino on ampua hänet, ja toivoa, että aave kuolee samalla”
Donin ääni kuihtui loppua kohti vain vaivalloiseksi pihahdukseksi. Hikikarpalot nousivat myös hänen otsalleen raskaan hengityksen pihistessä ilmoille miehen raotetusta suusta. Kuin miehen sanojen vakuudeksi Aryde painoi uudemman kerran aseen liipaisinta tappavan luodin halkoessa vinkuen ilmaa. Se löysi päämääränsä Cassandran otsasta, lopettaen naisen kärsimykset siihen paikkaan. Aryden huohotti yhä raskaasti, ja hänen silmistään kävi ilmi, että hän yritti jälleen saada itsensä hallintaan. Pahaksi onneksi aaveen mieli oli voimakkaampi, ja se sai yhä pidettyä miehen vallassaan. Tämä yllättävä käänne ei ollut kuulunut Arydenin suunnitelmiin, ja vaikka hänen ruumiinsa oli vahva kuin pajunvarsi, hänen mielensä itsevarmuudestaan huolimatta oli tosiasiassa kovin heikko.

”Ampukaa!”
Karjaisi Urian epätoivoisesti. Kuin hidastettuna Harley kohotti aseensa, painoi liipaisimen alas syösten luodin halkomaan ilmaa voimakkaan pamauksen seurauksena. Hän oli painanut silmansä kiinni ja puri hammastaan, yrittäen pitää mielensä koossa sen kaiken paineen alla, jonka tämä tilanne synnytti.
Tummanpunainen veri värjäsi lattiaa Arydenin voimakkaan ruumiin kolahtaessa sitä vasten. Miehen raolleen jääneet silmät painuivat ylös, pupillit laajenivat ja silmien kirkas katse muuttui sumeaksi tuijotukseksi. Kuolo oli jälleen ottanut vastaan yhden viattoman hengen.
Harley aukoi järkyttyneenä suutaan pudottaen aseen kädestään. Sen metallinen piippu kolahti lattiaa vasten komean paukauksen aiheuttaen. Hetken oli aivan hiljaista. Anoastaan nelikon järkyttynyt huohotus rikkoi tunkkaista ilmaa. He luulivat jo tuhonneensa aaveen Arydenin mukana, luulivat selvinneensä piinasta menetettyään kaksi henkeä omasta joukkiostaan. Mutta sitten nämä toiveet riistettiin heidän ahdistuneista mielistään mielipuolisen naurun halkoessa jälleen ilmaa. Aave oli päässyt ajoissa pois Arydenin mielestä, mies oli kuollut täysin turhaan. Awa muutti itsensä jälleen näkyväksi, silmäillen mielipuolisilla silmillään jäljelle jäänyttä nelikkoa. Hänen viirumaiset pupillinsa olivat kutistuneet ensitestään, ja olivat nyt vain pienet, vaivoin erottuvat pisteet valkoisuuden keskellä.
”Kaunista, eikö olekin? Johtajanne makaa teidän tappamananne maassa, ja katsokaa, myös pikku hoitsunne sai saman kohtalon”
Piinaavat sanat rikkoivat ilmaa. Tämä oli liikaa Harleylle, ja mies murtui katkeraan itkuun polvilleen vajoten. Hän oli menettänyt paitsi siskonsa, myös syössyt joukon varmaan kuolemaan ampumalla Arydenin. Hän antoi katkerien, surun murtamien ja voimattomien sanojen jäädä ilman leijutettaviksi:
”…miksi… Mikset jo jätä meitä rauhaan”

”Ette tekään ole jättäneet minua rauhaan, ystävät rakkaat”
Toisen suru on toisen ilo. Aave hymyili yhäkin sitä mielipuolista hymyään katse Harleyhyn naulittuna. Järkytykseltään Charon, Urian tai Kryme eivät kyenneet tekemään mitään. Jos he olisivat edes yrittäneet hengittää syvään, tasaiseen tahtiin, ja tehdä jotain aaveen tuhoamista varten, heille olisi käynyt kuten Harleylle. He olisivat murtuneet voivottelemaan tapahtumia miehen tavoin ja se olisi ollut kohtalokasta tällä hetkellä. Enää ei saanut murtua, tehtävä oli vastoinkäymisistä huolimatta hoidettava loppuun. Charon toisti mielessään koko ajan päättäväisesti tätä aatetta. Älä anna surun puuduttaa, taistele, taistele.
Vapisevin käsin hän kohotti aseensa uudelleen, mutta Awa oli tarpeeksi nopea huomatakseen sen. Aave kohotti äkkiä kätensä, ojensi sitä aavistuksen eteenpäin. Näytti siltä, että näkymätön voima olisi yrittänyt riistää aseen Charonin kädestä, ja vaikka hän kuinka yrittikin pitää kiinni pistoolista, se kirposi hänen otteestaan ja paiskautui maahan. Ääni sai Urianin ja Krymen heräämään aatoksistaan, ja sai heidätkin toimimaan, kohottamaan kätensä valmiina ampumaan, jos tilanne sitä vaatisi. Tilanteen kiristyminen aaveen itsensä kannalta huonolla tavalla sai hänet siirtymään sanoista ja turhasta lorvailusta tekoihin. Hän antoi vihan nousta hallitsemaan mieltään, ei pitänyt enää ollenkaan jäljellä sitä oikeaa persoonaansa, joka tähän asti oli toiminut tuskan synnyttämän mielipuolen kumppanina. Nyt jäljelle jäi vain se raivonsa sokeuttama kostaja, sadistinen murhaaja. Virne levisi jälleen kasvoille aaveen kadottaessa itsensä näkymättömiin, viime tipassa Urianin ja Krymen laukausten tieltä. Muutaman sekunnin sisällä aave ilmaantui Urianin taakse, suunnaten kätensä brutaalia voimaa käyttäen miehen toisen silmän päälle, repien sen irti. Raivokas tuskanhuuto kaikui tyhjillä käytävillä, Donin aloittaessa toivottoman, kivun aiheuttaman rimpuilunsa. Aave ei kuitenkaan päästänyt häntä, mitä mies ikinä yrittikin. Eivätkä ystävät voineet auttaa: Awa oli kääntänyt miehen ruumiin Charonia ja Krymeä kohti, sisarusten olisi siis pakko ampua hänet tieltään, mikäli olisivat halunneet vahingoittaa aavetta.
”Pelaat epäreilua peliä, saasta!” Harley huusi. Mies oli noussut jaloilleen tuijottaen aaveeseen kyynelten sokeuttamin silmin. Hänen ruumiinsa vapisi ja hän puri huultaan niin kovaa, että sai oman verensä valumaan pitkin leukaansa.
”Tässä maailmassa ei reiluudella pärjää”
Vihaisten sanojensa voimavaraksi olento painoi toisen etusormensa Urianin kurkulle, rikkoen kynnellään ohuen ihon. Hän viilsi miehen kurkkuun syvän haavan, niin syvän, että se puhkaisi yhden kaulavaltimoista, roiskaisten verta elossa olevia kohti. Tämän jälkeen aave paiskasi kuolemaantuomitun miehen ruumiin maata vasten, lähelle Harleyta, Charonia ja Krymeä. Don oli yhä hengissä, mutta olisi vain ajan kysymys, milloin häne vetäisisi viimeisen hengenvetonsa. Hänen koriseva hengityksensä katkoili, ja hänen kurkkunsa haavasta vuosi verta tasaisin sykäyksin, aina vain yhä enemmän ja enemmän. Avuttomasti hän yritti ojentaa kättään tovereitaan kohden, yritti korista kurkustaan sanan auttakaa onnistumatta siinä alkuunkaan. Charonin, Harleyn ja Krymen katseet olivat nauliintuneet kuolinkamppailussaan kärsivään mieheen. He tiesivät tilanteen toivottomuuden, mutteivät millään kyenneet kertomaan sitä Urianille, tai antamaan tälle kivuttomampaa kuolemaa. He olivat liian järkyttyneitä kyetäkseen ojentamaan asetta pitelevän kätensä ampuakseen ratkaisevan luodin.

____________________________________________________

Chapter 3

Tällä välin Amenkin oli saapunut mielisairaalalle. Muumio oli ollut kaupungin mailla jo pidempäänkin, mutta hän ei ollut voinut vastustaa kiusausta hakea itselleen jostain syötäväksi sydän. Niinpä hän oli etsinyt itselleen uhrin ja riistänyt tuolta julmasti sydämen omaksi ravinokseen. Nyt hän jälleen astui sisälle synkkään rakennukseen tarkkaillen ympärilleen. Ei kulunut kauaakaan, kun hänen korvansa nappasivät jostain kantautuvaa meteliä, taistelun ääniä. Jostain kuului pyssyn päästämä, kova laukausääni, joka sai Ameniin vauhtia. Hän muisti ne Lordin joskus Awalle lausumat sanat: ”… jos jatkat noitten kuolevaisten nirraamista samaan tahtiin, niin noot kyllä keksii kaikenmoisia hullutuksia pääsi menoksi”, ne käskivät hänen juosta niin lujaa, kuin muumio vain kintuistaan pääsisi. Awa saattaisi olla ongelmissa. Muumiolle ei tuottanut vaikeuksia löytää tapahtumapaikalle, sillä äänet kaikuivat hyvin vanhan rakennuksen käytävillä, ja Amen tiesi muutoinkin mistä etsiä aavetta: pimeältä käytävältä, jossa laudoilla lukitun oven huonekin oli. Egyptiläinen juoksi sen verran lujaa, että oli monta kertaa liukastua lattian epätasaisuuksiin tai papereihin, jotka siinä lojuivat. Kertaakaan hän ei kuitenkaan kaatunut, ja pääsi täysin vahingoittumattomana juoksemaan alas portaat suoraan käytävään.

Näky, jonka hän kohtasi oli omalla kierolla tavallaan hyvinkin kaunis hänen hirviömäistä ajattelutapaansa korostaen, mutta silti omalla tavallaan niin kovin pelottava. Vereen värjäytyneellä taisteluareenalla makasi kolme kuollutta ihmistä, ja yksi, joka näytti siltä ettei enää pitkälle pötkisi. Hänet oli revitty sokeaksi – silmien tilalla oli vain kaksi, irvokkaan näköistä kuoppaa, ja tuon miespuoliseksi tunnistettavan ihmisen jalat olivat vääntyneet epäluonnolliseen asentoon, selvästi murtuneina.
Ja kaikesta tuosta vastuussa oli Awa, joka nytkin seisoi mielipuolisesti virnistäen hengissä olevien edessä, heittäen juuri kauemmas yhden aseen, jonka oli toiselta kuolevaiselta napannut. Muumio katsoi näkyä hetken melkein lumoutuneena, huomasi ajattelevansa, että aave oli oikeastaan hyvinkin kaunis se mielipuolinen ilme naamallaan, kätensä viattomien vereen tahriintuneina. Tavallaan näky oli silti pelottava. Hän ei koskaan ollut nähnyt aavetta niin sekopäisenä kuin nyt, ja se arvelutti häntä.

Päätään puistellen egyptiläinen herätti itsensä todellisuuteen, karkotti harhailevat ajatukset päästään jatkaen matkaansa kohti tapahtumaa. Awa ei näyttänyt tarvitsevan apua, mutta siitä huolimatta Amen päätti olla kerrankin ystävällinen, ja ojentaa oman panoksensa peliin, tarvittiin sitä tai sitten ei. Muumio ei kuitenkaan tajunnut olla tarpeeksi varovainen mennessään itsevarmoin, harkitsemattomin askelin keskelle taisteluareenaa. Hän käveli suoraan aaveen ja kahden vielä jaloillaan pysyvän ihmisen väliin, aikeenaan iskeä kätensä itseään lähimpänä olevan pojan rinnuksiin, repiäkseen omaan tapaansa irti sydämen. Amen ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään tällaista, kun hän tunsi jotain yllättävää vasemmassa kasvonpuoliskossaan; hän tunsi, kuinka pitkät kynnet painautuivat hänen muumioituneen ihoonsa jostain otsan tienoolta, repäisten voimakkaalla liikkeellä ison palan nahkaa hänen kasvoiltaan, paljastaen altaan sileää, vaaleaa luuta. Vaikka egyptiläisen tuntoaisti olikin kuoleman myötä heikennyt ja muumion kipukynnys oli kaiken lisäksi suuri, hän saattoi hyvin tuntea sykkiviä kipuaaltoja kasvoissaan. Hämmästys sai Amenin suun raottumaan hieman. Isku oli tullut aaveen puolelta, se ei ollut ihmisen aiheuttama, Awa sen oli tehnyt niin kovin oudolta kuin se kuulostikin. Muumio siirsi järkyttyneen katseensa kohti aavetta, uskomatta todeksi sitä, mitä juuri oli tapahtunut. Oliko aave tosiaan repinyt irti nahkaa hänen kasvoistaan? Tuottanut kipua ystävälleen? Järkytyksekseen hän sai myös huomata vasemman silmänsä näön sumenevan hiljalleen, kunnes se katosi kokonaan.

Amenin ilmestyminen näytti olleen liikaa vielä eloon jääneille Charonille ja Krymelle. He antoivat periksi mielessään kytevälle ahdistukselle ja pelolle, lähtien kompuroimaan tiehensä hyökkääjien huomion ollessa kiinnittyneinä toisiinsa. Awan kasvoilla ollut mielipuolinen ilme näytti katoavan pois aaveen itsensä tajutessa, mitä hän oli tehnyt. Silloin muutama sekunti aiemmin, kun hänen mielensä oli vielä ollut siinä hulluuden aallokossa, hän ei ollut tajunnut, että hänen ja ihmisten väliin ilmestynyt olento oli ollut Amen. Mieli oli rekisteröinyt sen uutena ihmisenä, saaden aaveen tekemään sen, mitä hän oli tehnyt. Nyt kun oikea persoona otti jälleen paikkansa hulluuden tilalla, järkytys valtasi myös Awan mielen.
”Helvetin sekopää!”
Muumion terveestä silmästä paistoi se pettymys, jota hän tunsi aavetta kohtaan karjahtaessaan sanansa ilmoille. Siitä paistoi se katkeroitunut järkytys ja syyttävyys kaihinharmaan katseen ollessa suunnattuna Awan vaaleisiin, viirupupillisiin silmiin. Amenista tuntui kun se kaikki, jota hän oli aaveesta uskonut, olisi rikottu kappaleiksi, niin pieniksi paloiksi, ettei sitä saanut enää kokoon. Sillä hetkellä, jolla Awa oli repinyt osan hänen kasvoistaan, hän menetti luottamuksensa toveriaan kohtaan. Hän ei koskaan ollut uskonut, että Awa voisi tehdä hänelle jotain tällaista. Voisi repiä rikki hänen kasvonsa kuin arvottomalta ihmiseltä konsanaan! Osaksi vihasta vavisten muumio peruutti muutaman askeleen päätään puistellen. Hän piteli vasenta kättään kasvojensa peittona.

”Amen… Älä... En... tehnyt sitä tahallani...”
Yritti Awa selittää. Hänen yleensä niin varma ja järkkymätön äänensä oli murtunut heikoksi, takeltelevaksi kuiskaukseksi, joka ei vaikuttanut edes kuuluvan hänelle.
”Älä selitä. Ei olisi pitänyt tulla tänne, et ole sen arvoinen. Vaikka luulin sinun olevan…”
Amenin katkeruutta hehkaavat, sihahtaen lausutut sanat iskeytyivät vasten aaveen kasvoja kuin myrkytettyinä. Ne pistelivät häntä syyttävyydellään, aiheuttaen sellaista henkistä mielipahaa, jota Awa ei ollut koskaan enää uskonut tuntevansa. Se oli sitä samaa kipua, jota hän oli tuntenut eläessään; sitä vastoinkäymisten tuottamaa surua, joka satutti monesti kaikista eniten. Voimattomasti hän siirsi katseensa pois yhäkin peruuttavasta Amenista, sulkien hiljaa silmänsä. Kyyneliä aaveen kasvoille ei kohonnut, vaikka hän tunsikin olevansa tarpeeksi pahoillaan voidakseen jopa itkeä. Vaan ei, tuska oli jo useita vuosia sitten kuivattanut kyyneleet Awan silmistä, surusta oli tullut niin ikuista, että sitä ei ollut tarpeen noteerata kyynelin. Aave tiesi, ettei muumio antaisi anteeksi tuota juuri vähän aikaa sitten tapahtunutta, eikä hän sen takia lähtenyt egyptiläisen perään kuullessaan tämän sandaalien tumpsahtelevan porrasaskelmia vasten, tietäen, että muumio lähtisi tiehensä vaatimatta selitystä tapahtuneelle. Sillä hetkellä Awa tunsi menettäneensä viimeisimmän kiinnostuksensa elämää kohtaan, ja nyt häntä melkeinpä kadutti se, että hän oli surmannut kaikki ihmiset, että kaksi viimeisintäkin olivat lähteneet pois. Tällä hetkellä hän olisi vain halunnut kuolla, luovuttaa. Lopullisesti. Nyt ei vain ollut enää ketään toteuttamassa aaveelle kuolemaa. Ei ketään päästämässä häntä kärsimyksistään. Voimattomasti hän antoi itsensä pudota polvilleen veren tahrimalle lattialle, yksin, seuranaan vain se suunnaton suru. Katumus ja tuska, joka kirvelsi hänen sisintään. Kuin puukkoa olisi käännetty haavassa.

____________________________________________________

Chapter 4

Ärtymys Amenin olemuksesta ei ollut kadonnut vielä silloinkaan, kun hän oli jo päässyt Pääkallometsään, ja avasi kotinsa oven. Koska oli vielä päivä, ei kukaan muu talon asukeista ollut herännyt. Muumiokin päätti vetäytyä huoneeseensa mahdollisesti nukkumaan, vaikka tuskin edes saisi unen päästä kiinni. Hän oli paitsi vihainen, myös pettynyt ja surullinenkin. Mielentila on hyvin sekava. Tavallaan muumion olisi tehnyt mieli perua ärtynyt käytöksensä ja mennä kertomaan Awalle, että kaikki oli okei, mutta tavallaan hän taas inhosi kyseistä ajatusta ylitse kaiken tämänhetkisen. Hän ei voisi noin vain antaa anteeksi.

Aurinko laski illan saapumisen merkiksi. Amen loikoili sarkofaginsa pohjalla, puolisiksi uneen vajonneena, puoliksi hereillä. Olohuoneesta kantautuvat äänet kertoivat, että joku, tai jotkut, olivat heränneet. Amen ei tässä tilassa tajunnut ketkä olohuoneessa olivat, vaikka selvästi kuulikin muiden puheet. Mieli ei rekisteröinyt ääntelijöitä, ennen kuin napakka koputus muumion oveen herätti hänet kokonaan. Avaamaan hän ei kuitenkaan vaivautunut, vaan käänsi päänsä siten, että auki revitty kasvojen vasempi puoli ei näkynyt koputtajalle oven auetessa. Muutaman sekunnin päästä kahvaa käännettiinkin, ja Lordin arpeutuneet kasvot kurkistivat sisälle.
”Amen, mitäs sie ny? Nukkumattiko se heitti tupla-annoksen unihiekkaa silmihis, vai miks hitossa sie sillä vielä röhnötät?”
Demoni kysäisi kohottaen naamalleen jälleen kysyvän ilmeen. Yleensähän Amen oli se ensimmäinen hereillä. Miksei niin ollut nytkin?
”Tämän takia, helvetti!”
Amen ärähti vihoissaan kääntäen nyt uhmakkaan naamansa kokonaan sarvipäätä kohden. Niin, että hän saattoi nähdä muumion arpeutuneet kasvot ja sokeuttaan peilaavan oikean silmän. Näky sai Lordin ilmeen vakavoitumaan melkeinpä haudanvakavaksi monsterin ollessa kyvytön sanomaan yhtä ainutta sanaa suustaan. ”Mitä on tapahtunu?”
Hän sai lopulta sanotuksi, aitoa, pienellä huolestuneisuudella maustettua kysyvyyttä äänessään.
”Ei mitään tähdellistä. Jätä mut rauhaan, okei?”
Murahti Amen luoden Lordiin sen verran pahansuovan silmäisyn, että hirviö päätti tehdä kuten käskettiin. Kyllä hän ehtisi saada asian selville myöhemminkin, muumio oli selvästi järkyttynyt, ja Lordi näki parhaaksi antaa tämän olla omissa oloissaan niin kauan, että egyptiläinen oli itse valmis kertomaan asian oma-aloitteisesti. Vaitonaisena ihmishirviö sulki oven perässään suunnaten jälleen istumaan sohvalle.
”No, mikäs sillä? Päätellen siitä vihaiseksi laskettavasta ärähdyksestä, kaikki vessapaperilla ei ole ihan oikei.”
OX kommentoi. Hornanhärkä oli yleensä välinpitämätön kaikkea kohtaan, mutta jokin oli nyt onnistunut herättämään hänen mielenkiintonsa. ”En mie vaan tiiä. Se ei halunnu kertoa.”
Lordin punaisissa silmissä oli mietteliäs katse. Hän oli tahallaan jättänyt kertomatta arpeumasta muumion kasvoilla, sillä ei halunnut synnyttää turhaa mielenkiintoa sitä kohtaan.
”Kyllä se varmaan ittekki kertoo sen ajallaan.”

Oikeassahan Lordi oli. Muutaman tunnin kuluttua Amen avasi huoneensa oven kävellen vaitonaisesti olohuoneeseen. Hän ei välittänyt Lordin kysyvänsävyisestä katseesta, ei Kitan tai OXin osaksi jopa järkyttyneistä ilmeistä. Mitään sanomatta hän istahti sohvalle, katseensa ollessa tyhjästi suunnattuna eteenpäin.
”Mun olisi pitänyt uskoa sua, Lordi…”
Katse ei vieläkään siirtynyt katsomaan ympärilleen, vaan tuijotti yhäkin ontosti eteensä. Muumio näytti lähes pystyyn kuolleelta istuessaan siinä niin kovin vakavana. Vain hänen juuri äskettäin lausumansa sanat kertoivat hengen vielä pihisevän ruumiissa. Sarvipäinen puolidemoni kallisti kysyvästi päätään. Arpinaama arveli tämän liittyvän jotenkin Awaan, mutta sitä, miten aave tähän liittyi, hän ei osannut aavistaa.
”Menin etsimään Awaa, ja löysinkin sen… Mielisairaalaan oli tullu ihmisiä, se oli sen takia taas ihan sekasin päästään…”
Amenin vaitonainen ääni kertoi. Tässä vaiheessa kaikki kykenivät jo päättelemään miten asia oli, saivat vastauksen mieltään kalvaneeseen kysymykseen: miksi muumion kasvoilla oli uusi arpeuma. Lordi avasi suunsa, mutta ääntä ei heti kuulunut.
”Tekikö Awa ton?”
Sai hän sitten sanotuksi aitoa epäluuloa äänessään. Amen nyökkäsi.
Vaikeaa sitä oli todeksi uskoa, mutta kaikki tiesivät, että muumio oli tosiaan välittänyt aaveesta, eikä sen takia keksisi Awasta tuollaista väitettä omaksi huvikseen. Sen oli pakko olla totta, niin kummalliselta kuin se kuulostikin. Ja kaikki tiesivät myös aaveella olevan mielenterveysongelmia, kuten varmaan kaikilla heistä. He tiesivät, että Awa oli hyvin arvaamaton persoona, tiesivät, että yksikin väärä sana voisin johtaa ikäviinkin seurauksiin. Kuten nyt.
”Mutta ei se sitä varmastikaan tahallaan tehnyt, Amen. Älä viitti kantaa turhaa kaunaa sitä kohtaan.”
Muumio murahti kuullessaan Lordin sanat. Hän oli tällä hetkellä niin vihoissaan tapahtuneesta, ettei hän halunnut kuunnella moista puhetta.
”Et edes ollut siellä. Miten muka voisit tietää?” hän kivahti.

____________________________________________________

Chapter 5

Suru ei hellittänyt Awan mielestä niinä kahtena päivänä, jotka hän vietti mielisairaalassa sen jälkeen, kun oli arpeuttanut Amenin toisen kasvonpuoliskon. Mielipaha kalvoi hänen mieltään tehden siitä heikomman, saaden sen altistumaan yhä vain useammin ja useammin harha-aistimuksille. Ne sekoittivat tilannetta entisestään, saivat joka tunnin olemaan aavelle henkistä kidutusta – olisi vain ajan kysymys milloin se viimeinenkin järjen ääni hänen päässään vaikenisi.
Hän halusi kovasti mennä Pääkallometsään, koittaa saada anteeksiannon teolleen, mutta siltikään hän ei halunnut palata entiseen. Halusi unohtaa voidakseen välttää tämän kaltaiset pulmat. Halusi unohtaa Amenin, Lordin ja kaikki muut. Unohtaa elämänsä, jättää taakseen sen kaiken. Lähestulkoon Awa odotti, että joku ihmisistä olisi tullut mielisairaalaan mukanaan paranormaaleiden olentojen tuhoamista varten luodut aseet. Ihmisiä ei kuitenkaan tullut, ei, vaikka niitä nyt olisi niin kovin kaivattukin. Toisaalta aave olisi aivan hyvin voinut vain mennä ulos sairaalasta keskipäivän kirkkaaseen aurinkoon, sillä sekin olisi ajan kanssa kyennyt tuhoamaan hänet. Mutta ulos hän ei halunnut mennä; auringon kirkas valo muistutti häntä liikaa hänen oikeasta kodistaan, ja siellä olonsa surkeudesta. Pimeys oli nyt hänen ainut kotinsa, ja kukapa ei haluaisi kuolla sillä, minkä mielsi kodikseen.

”Antakaa olla”, aave ärähti. Painaen silmänsä kiinni hän yritti karkottaa ympäriltään ne kaikki äänet, kuiskaukset, huudot, kolahdukset ja askeleet. Yritti häätää pois ne varjot vanhan rakennuksen käytäviltä, omasta näkökentästään. Mutta ne eivät lähteneet. Ne tuntuivat syyttävän häntä tapahtuneesta kuten Amen oli tehnyt. Tuntuivat tuomitsevan hänet menettämään viimeisetkin rippeet järjestään. Awa painoi kätensä nyrkkiin horjahtaen vasten seinää takanaan. Pitkät kynnet painoivat kämmentä, mutteivät satuttaneet. Eivät menneet läpi nahasta, kuten ne olisivat tavallisen ihmisen tapauksessa tehneet.

Äänet voimistuivat tunti tunnilta, minuutti minuutilta. Vielä jonkin aikaa sitten aave oli jollain tavalla pystynyt kontrolloimaan niitä, mutta enää ne eivät totelleet. Eivät, vaikka hän kaikkensa yritti. Ja silloin hän ymmärsi, että hän vain pidentäisi tätä piinaa, jossei tekisi mitään sen eteen. Ymmärsi, että hulluus ei päästäisi häntä koskaan kuolemaan, jos kerran saisi vahvan otteen, kuten nyt oli käymässä. Se pistäisi hänet jatkamaan taistelua ihmisiä vastaan hamaan loppuun asti, ja tuhoaisi hänestä ne kaikki inhimilliset tunteet. Jos hän nyt lähtisi Pääkallometsään, hän voisi jälleen saada levon mieleensä, vaikkei anteeksiantoa saisikaan. Ainakin Awa olisi yrittänyt, se riitti. Yrittäen koota loputkin ajatuksistaan Awa painoi silmänsä jälleen kiinni, ottaen muutaman askeleen kohti rakennuksen ovea. Hänen oli käytettävä iso osa itsehillintäänsä pysyäkseen päätöksessään; harhat uskottelivat kokoajan mielisairaalalle jäämisen olevan parempi vaihtoehto. Vaikeuksista huolimatta aave sai muutaman minuutin epäröinnin jälkeen hoidettua itsensä ulos rakennuksesta, viileän yöilman syleilyyn. Hän oli päättänyt vaeltaa Pääkallometsään kävellen, vaikka olisi helposti voinut vain yhden ainoan, helpon, loitsun avulla, saada itsensä sinne. Ajatustenkokoamisen nimissä hän päätti kuitenkin parhaaksi matkata sinne omassa rauhassa.

Matkallaan Pääkallometsään aave sai myös huomata harhojen vähenevän ja katoavan lopulta kokonaan. Oli jo yö, eikä kukaan edes liikkunut kaupungilla, joten matka saattoi sujua ilman häiriötekijöitä, rauhan vallitessa. Ei kulunut kovin pitkää aikaa siihen, että Awa oli päässyt Pääkallometsän rajalle, ollen pian monstereiden talon luona. Vielä hetkeksi aave jäi miettimään, ennen kuin painoi kätensä kahvalle ja avasi ulko-oven.

Oikeastaan mikään talossa ei ollut muuttunut sen jälkeen, kun Awa iku viimeksi käynyt siellä. Lordi, OX ja Amen istuivat tyypillisillä paikoillaan sohvalla, Kitan majaillessa lattialla. Nyt kaikkien katseet olivat siirtyneet Awaan. Lordin ilme oli kenties uteliaaksi laskettava, OXin naamalla taas lepäsi se hornanhärälle tyypillinen, ilmeetön ilme. Ja Amen… Hetken muumio vain istui paikallaan aavetta ilmeettömästi tuijottaen, kunnes nousi seisaalle, ja käveli rauhallisin askelin huoneeseensa, sulkien oven perässään. Mitään sanomatta, ilmeettömästi ja eleettömästi kuin robotti. Kita, jolla oli tapana matkia Amenia joka asiassa – muumio oli hänelle mitä ilmeisimmin yhtä esikuvan kanssa, vaikka syy olikin mysteeri varmaan Amenille itselleenkin Lordista tai OXista puhumattakaan – tuijotti pistävällä, jollakin tavalla kovin ilkeästikin kohti Awaa, jota edellä mainitusta syystä vaikutti inhoavan. Hammaspeikko jäi kuitenkin kokonaan aaveen huomiointikyvyn ulkopuolelle, sillä hän oli keskittynyt nyt vain Ameniin.
Hänen olisi tehnyt mieli mennä muumion perään, yrittää saada egyptiläinen kuuntelemaan mitä hänellä oli sanottavanaan, mutta hän totesi, ettei se olisi kannattavaa. Amen tuskin vastaisi hänen pyyntöihinsä, niin leppymätön oli tämä vanha farao vihassaan. Raskaasti huokaisten aave myönsi tappionsa, todeten, että todennäköisesti joutuisi nyt saman tien palaamaan takaisin sinne, mistä oli tullutkin, ja antamaan periksi sille tosiasialle, että jollei hän pian kuolisi sanan oikeammassa merkityksessa, niin ainakin hänen sisimpänsä kokisi tuhonsa ja menettäisi sen vähänkin inhimillisyytensä.

Huomaten hyvin surun Awan kasvoilla, Lordi koki parhaaksi avata oman suunsa. Vaikkei monsteri paljoakaan myötätunnon kaltaisia tuntemuksia osannutkaan tuntea, ja hänen oli vaikea edes yrittää vaikuttaa tällaisiin asioihin, hän pakotti itsensä tekemään edes jotain. Sitä, auttaisiko se ketään, hän ei voinut ennustaa, mutta yrittänyttä ei laskettaisi.
”Awa hei, tules vähän tänne.”
Hän totesi sävyttömällä äänellä, taputtaen kädellään tyhjää sohvanpaikkaa vierellään. Aave käänsi katseensa tuijottamaan Lordin takaraivoa, miettien hetken, oliko järkevämpää lähteä tiehensä saman tien, vaiko totella hirviön sanomaa. Lopulta hän totesi järkevämmäksi kerrankin tehdä kuten käskettiin, ja hän käveli sohvan etupuolelle istahtaen Lordin viereen. Sarvipää ei kääntänyt katsettaan häneen, mutta avasi suunsa puhuakseen:
”Kyllä mie ainakin uskon, ettet tehny sitä tahallas. Ja kyllä me saadaan Amenkin vielä uskomaan niin. Toi pilalle hemmoteltu farao tarttee vaan siihenkin asiaan vähän pehmitystä”, monsteri totesi, vakavalla äänellä. Vaikka sanansa olivatkin kovin tavalliset, ne kuitenkin merkitsivät Awalle paljon sillä kovin pessimistisenäkin persoonana hän oli ajatellut toivon olleen menetetty, mutta puolidemonin sanat avasivat hänen eteensä uusia polkuja.
”Mie en halua millään tavalla olla ärsyttävän utelias, mutta voisitkohan sie mahdollisesti kertoa edes vähän menneisyydestäs, sen kertominen muumiolle varmaan edistäisi tilannetta ihan kivasti. Mie en ainakaan usko, että menneisyytes olisi ollut helppo. Etkai sie ihan huvikseskaan siellä mielisairaalassa asustele, ja tokkopa sie ihan syyttä olet vähän… no pimee päästäs. Uskoisinpahan siis, että ne vuodet tämän hetkisen elämäs takana voisi valottaa Amenillekin miksi sie teit, mitä teit.”
Jos tilanne olisi ollut toinen, olisi Awa kieltäytynyt mainitsemaan yhtäkään sanaa menneestään, mutta nyt hän totesi sen kertomisen olevan viisaampaa. Mielellään hän ei olisi kertonut mitään siitä, mitä tapahtui ennen hänen kuolemaansa, sillä menneisyys sananakin sai niin monet ei-toivotut tunteet pintaan. Siltikin hän hyvin tiesi monsterin sanat todeksi, ymmärsi, että ikävä tilanne vain junnaisi paikallaan loppuun asti, ellei hän tekisi, kuten Lordi oli sanonut. Mielellään Awa ei menneisyydestään puhunut - tuotti niin paljon tuskaa muistella sitä kaikkea - mutta monesti aave oli kuullut sanottavan, että mieltään vaivaavien asioiden kertominen oli vain hyväksi.
”Niin kai sitten…”

Amen oli sattumalta omasta huoneestaan kuullut muiden puheet, ja ne olivat saaneet hänen mielenkiintonsa heräämään. Nyt hänellä viimeinkin oli tilaisuus saada vastaus isolle osalle mieltään vaivanneista kysymyksistä, eikä hän suinkaan aikonut sivuuttaa tätä harvinaislaatuista tilannetta. Muumio ei aikonut palata olohuoneeseen, mutta hän painautui ovea vasten voidakseen kuunnella tarinan siitä huolimatta

____________________________________________________

Chapter 1

Elämä näytti vastoinkäymisensä jo muutama kuukausi sen jälkeen, kun olin täyttänyt seitsemän vuotta. Sinä päivänä aurinko paistoi täydeltä terältä kuin korostaakseen tulevan kesän lämpöä. Se lämpö ja talven jälkeen henkiin heräävän luonnon kauneus ei kuitenkaan ulottunut kotiini asti, vaan se tavanomainen synkeys ja masentavan huono perheilmapiiri loivat ainaisen varjon kotini ylle. Perheeni asioissa ei ikinä ollut kehumista, ja sen takia olinkin masentunut, masentuneempi, kuin edes itse ymmärsin. Minulle oli jo muutama vuosi aiemmin tullut vainoharhaisuutta, joka sittemmin eteni lieväksi skitsofreniaksi asti. Isälleni Jonathanille tieto skitsofreniasta oli enemmän kuin häväistys. Hän oli aina ollut minulle ilkeä, kaiketi olisi halunnut pojan, perillisen, tyttären sijaan. Nyt hän muuttui entistäkin ilkeämmäksi. Jonathanin alkoholiongelma sen kun suureni, ja hän sai outoja raivokohtauksia, joista minä ja äitini, Miriam, jouduimme alituiseen kärsimään. Pahinta oli nähdä, kuinka elämänilo katosi äidistä, ja pelko pakotti hänet tottelemaan kaikkea, mitä Jonathan juoppouksissaan keksi.
Lopulta isä kutsui paikallisen pastorin kotiimme, jotta saisi sitä kautta mielenterveysongelmani haltuun. En ikinä ymmärtänyt, että miten ihminen, joka ei poikkea muista millään muulla tavalla, kuin kirkossa korkean aseman omaamalla, voisi vaikuttaa psyykkeeseeni? Järkkynyt mielenterveys ei korjaantuisi rukoilemalla tai millään muulla pappismenetelmällä. Mutta perheeni oli niin vahvasti kristinuskoinen, eikä silloin edes tunnettu muita menetelmiä asian hyväksi, että tämä oli olevinaan ainoa vaihtoehto. Eikä kukaan edes osannut silloin ymmärtää, miksi olin niin masentunut ja pidättyväinen persoona. Silloin, kun isäni ei ollut kuulemassa, sanoin usein, että ongelmat johtuivat yksinomaa Jonathanista. Kukaan ei uskonut ja kun aina kysyttäessä kerroin saman syyn, totuuden. He alkoivat pitää minua hulluna. Kaikkien muiden, kuin minun ja äitini kesken, isä oli mitä mukavin persoona; he eivät osanneet kuvitella hänestä sitä, joka hallitsi sukukartanoamme aina, kun ulkopuolisia ei ollut paikalla. Mieluummin he uskoivat minun olevan vialla päästäni, kuin vaivautuivat ottamaan selvää totuudesta. Minut leimattiin pahanilmanlinnuksi miltei heti, eivätkä sukulaiseni halunneet puhua minulle kuin harvoin. He syyttivät minua siitä, että olin petollinen käärme ja aioin tuhota isäni, henkilön, joka oli niin kovin armollinen minulle ja äidilleni.

De Paysantin kartanon puiseen oveen koputettiin vain kerran, mutta tuo kopautus oli tarpeeksi napakka, jotta sen olisi kuullut rakennuksen alakerrassa olevaan ruokatilaan. Lyhytkasvuinen ja hieman pyöreähkö mies katsahti oveen päin, nousten sitten ylös tuolilta, jolla oli istunut. Ripein askelin hän käveli ovelle, avaten sen koputtajalle. Oven takana seisoi tummiin pukeutunut, pitkä mies, jonka ruumis oli langanlaiha. Kapeilla kasvoilla oli hetken ajan ilmeetön ilme, ennen kuin vino hymy nousi hetkeksi koristamaan niitä, pyyhkiytyen tiehensä kuitenkin miltei heti. Tuo keski-ikäinen mies oli kuin vastakohta lyhytkasvuiselle Jonathanille.
”Kas päivää, pastori, tulkaa toki peremmälle”, Jonathan sanoi, astuen sitten sivummalle, jotta saapuja pääsisi sisälle.
”Kiitos”, vastasi tummiin pukeutunut lyhyesti, korostaen sanojaan kevyellä nyökkäyksellä. Hän otti pois takin harteiltaan, ja ripusti sen naulakkoon. ”Olin juuri keittämässä itselleni teetä, maistuisikos se teillekin, pastori hyvä?”
Kysyi Jonathanin pehmeä ääni. Pastori nyökkäsi hymyillen taas. ”Kyllä, kiitos”

Miehet istuivat pöydän ääreen Miriamin, Jonathanin vaimon, kaataessa teetä heidän pieniin, koristeellisesti maalattuihin teekuppeihinsa.
”Ymmärtääkseni asianne koski tytärtäsi?”
Pastori Ghanmer totesi sitten, siemaisten teetä kupistaan.
”Olette ymmärtäneet oikein. Tarkalleen ottaen olen huolissani hänen mielenterveydestään. Voisinkin hakea hänet paikalle, saakoon itse kertoa tarkemmin.”
Vastasi Jonathan. Miehen sanat olivat valheelliset, mutta ne kuulostivat todelta. Oikeasti hän ei ollut huolissaan Awan mielenterveydestä, ei suinkaan. Hän vain halusi mielenterveysongelmien katoavan, ennen kuin joku saisi asian tietoonsa. Se leviäisi kulovalkean tavoin, ja Jonathan pelkäsi, että hänen kunniakas maineensa kärsisi ihmisten saadessa tietoonsa miehen tyttären mielenterveyden laidan.
Hän nousi sirosti tuoliltaan, kävellen talon eteiseen, ja siitä portaat yläkertaan. Normaalisti hän olisi huutanut Awan paikalle jo alakerrasta, mutta pastorin läsnäolo sai hänet käyttäytymään tasapainoisemmin. Eihän sellaiselle henkilölle, kuin pastori oli, voinut antaa itsestään hulttiota kuvaa! Väkisinhän huutaminen talon toiseen päähän vaikutti laiskanpulskealta ja inhottavalta.
Miehen hienovaraisuus kuitenkin katosi heti, kun Jonathan pääsi tyttärensä huoneen ovelle. Välimatka tästä ruokatilaan oli sen verran suuri, ettei hän uskonut äänten kuuluvan pastorin korviin asti, vaikka hän vähän huutaisikin.
”Awa, helevetti! Tänne sieltä kuin olisit jo!”
Jonathanin huuto kuului selvänä tytön korviin kiinni painetun oven takaa. Hän istui huoneensa ikkunan vieressä, tuijottaen tyhjästi sen läpi, kohdistamatta katsettaan mihinkään. Hänen olisi tehnyt mieli jäädä paikoilleen ja pakottaa Jonathan hakemaan itsensä, mutta tietäen siitä koituvat seuraukset, hän päätti tehdä, kuten käskettiin. Haikeasti huokaisten Awa nousi ylös, kävellen ripein askelin avaamaan ovensa, turvallisesta huoneestaan poistuen. Jonathan loi tyttöön tyytymättömän silmäisyn ja tuuppasi tämän kävelemään edelleen. Koko ajan miehen pistävä katse oli suunnattuna Awaan, kuin varmistaakseen, ettei hän yrittäisi livistää. Pakeneminen ei tosin käynyt hänen mielessään, ongelmiinhan niskuroinnilla itsensä johti. Sen, jos jonkun, hän tiesi hyvin. Hän tiesi, ettei Jonathan säälisi häntä sen takia, että hän oli vain alle kymmenenvuotias lapsi. Awa saisi kokea ne samat nyrkiniskut ja terävän kengänkärjen potkut ruumiissaan yhtä vahvoina iästään riippumatta. Eikä hän edes tiennyt paremmasta, se lapsen hyväuskoinen mieli ja sinisilmäinen maailmankatsomus oli jo ajat sitten murskattu kovaan maahan, ja poljettu sen sekaan tomuksi, jota ei enää koskaan voinut korjata oikeaan muotoonsa. Henkiset arvet olivat syvempiä ja vaikeampia, kuin siinä iässä olisi ollut terveellistä.
Positiivisuus ei kuulunut nuoren tytön ajatusmaailmaan, ja nytkin hän odotti tapaamisestaan pastorin kanssa pelonsekaisin tuntein. Häntä ei ollenkaan olisi huvittanut puhua kellekään asioista, jotka mielsi niin henkilökohtaisiksi. Hän ei voisi mainita mitään luontevaa syytä jakomielisyydelleen kertomatta totuutta, ja hän toivoi, ettei herra Ghanmer kysyisikään syytä masennukseen ja suruun tytön mielessä, ettei kysyisi syytä siihen, miksi hänen mielensä oli heikentynyt niin kovin, että yksi piruista oli päässyt horjuttamaan sitä. Awan sisäinen epävarmuus ja ahdistuneisuus ei kuitenkaan näkynyt hänestä itsestään. Hänen ilmeettömät kasvonsa olivat enemmänkin tyynen neutraalit, kuin pelon lamaannuttamat, eikä hänen sisimpänsä ahdinkoa voinut millään lukea hänen kasvoistaan. Mutta puheesta ja käytöksestä se suorastaan loisti. Siinä, missä hänen ikäisensä olisi kuulunut olla ilomielinen ja terhakka olento, hän oli vaitonainen ja vähäsanainen, ja hän puhui aikuisen suulla. Awa ymmärsi elämän raadollisuudesta niin paljon enemmän, kuin hänen olisi kuulunut. Häneltä oli viety henkinen lapsuus heti ensimmäisinä elinvuosinaan, ja nykyään hän käytti aikansa aikuismaiseen pohdiskeluun eikä mielikuvituksekkaaseen leikkiin. Hän ajatteli seuraavan päivän hirveyksiä, ja sitä, oliko edes olemassa seuraavana iltana siihen aikaan, vai oliko henkinen kipu, masennus ja hänen isänsä viha jo iskeneet hänet ruumiiksi maahan?

Ripein askelin Awa käveli isänsä edellä kartanon alakertaan vievän porraskäytävän eteiseen, siitä suoraan ruokatilaan. Hän käveli pöydän äärelle, niiaten kuten kohteliaisiin tapoihin kuului.
”Päivää, herra.”
Pastori hymähti, luoden taas hetkeksi vinon hymyn kasvoilleen. Hän siirsi katseensa Awaan, myhähtäen sitten ystävällisellä äänellä:
”Istuhan toki.”

”Uskoisin, että haluatte puhua hänelle kahden, pastori. Sallinette siis, että poistun?”
Jonathan totesi omaan kohteliaan sävyynsä, kumartuen hieman eteenpäin, minimaaliseen kumarrukseen. Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, sillä tunsi tietävänsä sen jo etukäteen. Siksipä mies käveli niine sanoine tiehensä, sulkien ruokatilan suuren oven perässään. Kun hänen kenkiensä pitämät, napakat ja niin säntillisen tasaiset kopaukset olivat vaimenneet kuulumattomiin, avasi Ghanmer jälleen suunsa:
”Niin, kertoisitteko, miksi minä tarkalleen olen täällä?”
Miehen sanat peilasivat samaa ystävällisyyttä, kuin hänen silmiensäkin katse, joka oli suunnattu Awaan. Tyttö itse puolestaan käänsi päänsä poispäin miehestä huomatessaan tämän katseen. Hän oli huomannut pystyvänsä käyttäytymään tasapainoisemmin vältellessään suoria katsekontakteja, jotka silkassa yksinkertaisessa tavanomaisuudessaan olivat niin merkittävän painokkaita. Kaiketi se johtui siitä, että hän saattoi tuntea olonsa vapaammaksi, kun ei tiennyt millainen sävy kuuntelijan katseesta milloinkin paistoi. Jos kuuntelijan äänestä ei paistanut kyseenalaisuus, se saattoi näkyä hänen silmistään, ja liian helposti nämä sielua peilaavat näköelimet saivat hänet hämmentyneeksi, ja ajattelemaan liikaa sitä, mitä seuralainen ajatteli sen sijaan, että hän olisi keskittynyt puhumiseen. Se, että hän ei ottanut suoria katsekontakteja pastoriin saattoi toki vaikuttaa töykeältä ja ylimieliseltä, mutta Awa toivoi, että herra Ghanmer tietäisi hänen kaltaisistaan tapauksista sen verran, että ymmärtäisi miksi hän näin teki.
”Isä uskoo, että piru yrittää horjuttaa mieltäni. Näen ja kuulen olemattomia, saatan tuntea kosketuksen, vaikka kukaan ei olisi lähelläkään…”
Pastori nyökkäsi vaitonaisesti, ja siveli leukaansa sormillaan. Hän nojautui hieman taaemmas tuolillaan ja henkäisi.
”Mistä tämä johtuu? Ihmismielen ei pitäisi olla niin heikko, että piru voisi sitä horjuttaa, ellei jokin merkittävä ole sysännyt sitä alas. Onko jotain pahaa tapahtunut?”
Siinä se tuli. Kysymys, jota Awa oli pelännyt koko tämän lyhyen tapaamisen ja sitä edeltävien tuntien aikana. Aikaisemman vastauksensa hän oli lausunut viipymättä kysymyksensä jälkeen, mutta nyt hän ei voinut samaa kaavaa noudattaa. Tyttö arveli olevan turhaa yrittää selittää pastorille totuutta – eikö se vain vastannut niiden valheellisten huhujen olevan totta? Hän oli varma, että myös pastorin korviin oli kantautunut tieto siitä, että hän syytti isäänsä kaikesta. Voi, kunpa joku olisi vain voinut kertoa sen olevan totuus. Vielä tämä totuus oli kuitenkin valhetta, joten oli keksittävä toinen valhe totuudeksi.
”Ei ole, herra. Paholainen on elänyt minussa jo syntymästäni lähtien.”
Awa totesi sitten karkottaen hiljaisuuden heidän ympäriltään. Hänen äänensä oli sävytön ja peilasi pelkkää tyhjyyttä, kuten katse hänen silmissäänkin.
”Vai niin. Minun on vielä tässä vaiheessa vaikea auttaa sinua kunnolla, mutta voisit opetella tämän rukouksen. Toista sitä mielessäsi joka ilta ennen kuin käyt nukkumaan.”
Nämä sanat osoittivat tapaamisen päättyneen, ja Awa tunsi helpottavan vapaudentunteen leviävän ruumiiseensa. Vieläkään hän ei kuitenkaan antanut todellisten tunteidensa näkyä, ja yhäkin olemus viestitti silkkaa tunteiden tyhjyyttä. Nyt hän jälleen uskalsi kääntyä miestä kohti ja ottaa vastaan lapun tämän ojennetusta kädestä luvaten itselleen, että tekisi, kuten hänelle oli sanottu. Hän ei uskonut rukouksen parantavan asiaa mitenkään, mutta hän ei halunnut jäädä kiinni pastorin sanojen laiminlyömisestä.

Pastori antoi minulle kulmistaan aavistuksen verran kellastuneen, osaksi rypistyneen paperin, johon oli kirjoitettu rukous. Enää en muista miten tämä rukous kulki, enkä edes halua muistaa, vaikka joskus sen ulkoa opettelinkin. Ensimmäinen tapaamiseni herra Ghanmerin kanssa ei juurikaan auttanut tilaani, enkä edes odottanut sen auttavan. Enhän minäkään lapsena tiennyt, mistä harhat johtuivat, mutten myöskään uskonut raamattuun, kuten niin moni siihen aikaan. Enkä siis uskonut ongelmieni johtuvan mistään raamatullisesta syystä. Luin siis Ghanmerin antaman rukouksen vain ja ainoastaan huvikseni joka ilta, kuin testatakseni, olisiko siitä kuitenkin jotain hyötyä. Mikään ei kuitenkaan muuttunut – luulin muista yhäkin olemattomia, tunsin näkymättömän tuijotuksen selässäni, ja olemattoman kosketuksen olkapäälläni. Kuulin kuiskaukset, hiljaiset huudot ja vaikerrukset kuten aina ennenkin. Opettelin olemaan välittämättä niistä, ja onnistuinkin pikku hiljaa sulkemaan epätodellisuuden sekoittamasta totuutta. Pastori kävi kotonamme vielä muutaman kerran tämän jälkeen, uskoen, että oli itse edesauttanut tilannetta. Mutta niin ei ollut. Luulin saaneeni vihdoinkin tilanteen hallintaan, uskoin tuhonneeni mielenvikaisuuteni, uskoin päässeeni siitä eroon. Ei se niin kuitenkaan ollut, se tarvitsi vain suuremman tekijän, joka laukaisi sen taas esille…

____________________________________________________

Chapter 2

Olin lähemmäs kuuttatoista ikävuotta, kun tapasin John Heartin ensimmäistä kertaa eräänä sunnuntaina, ollessani isäni ja äitini kanssa matkalla kotiin kirkosta. Johnin perhe ei ollut erityisen rikas, rahan perässä se mies juoksi ja häntä on täysi kiittäminen siitä, mitä minä nyt olen…

Sinä vuonna talvi tuli harvinaisen aikaisin. Oli vasta lokakuun loppu, kun maata jo peitti kiiltelevä lumihanki, jonka kovat pakkaset olivat muovanneet normaalia kestävämmäksi. Iltataivas oli lähes musta, tuhansien tähtien värittäessä sitä. Se oli kuin hentoa timanttipölyä tummansinisellä silkillä, suuremman, tasaisen pyöreän jalokiven, kuun, kruunatessa kaikki. Yksikään pilvenhattara ei peittänyt tätä upeaa näkyä, joka oli kuin taivaallinen maalaus. Sellainen, joka lukitsi katseen itseensä, ja sai jotkut haukkomaan henkeään kauneudestaan, jotkut vain kulkemaan reaktiotta ohi.

Pakkasilma sai hengityksen höyryämään, lumen narisemaan alla niiden monien jalkojen, jotka kuljettivat suurehkoa ihmisjoukkoa pois keskikokoisesta kirkosta, joka seisoi jylhänä erään, hopeapajujen reunustaman, mäennyppylän päällä. Näiden matkaajien joukossa olivat Jonathan ja Miriam de Paysant, sekä heidän tyttärensä Awa. He olivat ehtineet jo mäen alapäähän, kulkivat juuri ulos kirkon rautaporttien rajaamalta alueelta. Matkallaan heidän joukkoonsa oli liittoutunut arviolta yhdeksäntoista ikävuoden paikkeilla oleva nuori mies, joka parhaillaankin jutteli niitä näitä Awan kanssa. Awa tosin ei osannut vastata Johniksi esittäytyneen miehen iloisiin keskusteluyrityksiin, vastaten hänelle vain parilla sanalla, vaimeilla nyökkäyksillä. Perin vaivaantuneeksikin olisi hänen olemustaan voinut luonnehtia, eikä syystä tähän liennyt epäilystäkään: Jonathan ei kainostellut tuoda julki ärtymystään tämän neljännen lenkin läsnäolosta. Hän jätti sanallisesti tuomatta julki ärtymystään, mutta tasaisin väliajoin hän käännähti katsomaan olkansa yli tytärtään, kuin kehottaakseen tätä ajamaan ylimääräisen nuorukaisen tiehensä.

”John… Luulisin että sinun on parempi mennä jo. Isällä on huono päivä, ja hän kaiketi haluaisi hiljaisuudessa mennä kotiinkin asti, ilman ketään tuntematonta seuralaista"
Muutaman sekunnin ajaksi hymyn naamalleen kohottaen, äänensä mahdollisimman ystävälliseksi muotoillen Awa lausui hiljaiset sanansa. Hänen helpotuksekseen John ei näyttänyt loukkaantuvan poistumispyynnöstä, vaan vastasi Awan hymyyn samalla mitalla, vastaten sitten:
”Niin joo, anteeksi. Minäpä tästä sitten menen, kaikkea hyvää teille!”
Kättään vielä heilauttaen nuorukainen erkani joukosta lähtien kävelemään omille teilleen.

John tiesi, että olin aatelisperheen tytär, hän tiesi, kuinka varakas perheeni oli. Sen takia hän silloin luokseni tuppautuikin, ei tunteiden puolesta, vaan rahan. Mutta hän osasi näytellä niin kovin hyvin, että silloin, niin nuorena ja kokemattomana, lankesin siihen ansaan, jonka hän oli minulle virittänyt. Ei hän minua koskaan rakastanut, ei edes ystävänä, mutta itse uskoin sinisilmäisesti hänen sanoihinsa, takerruin hänen ystävällisiin kehuihinsa. Hyväksyntää ja onnea kaipaava sisimpäni halusi uskoa joka ikisen sanan, joka ikisen valheen, olevan totta. Uskoin sokeasti siihen, kuinka hän aina kehui silmiäni, kuinka mainitsi jokaisen päivän, jokaisen tunnin ja sekunnin ilman minua olevan kidutusta itselleen. Nyt, kun sitä jälkeenpäin ajattelee, se tuntuu niin kovin naurettavalta. John näki nopeasti lävitseni, hän oppi nopeasti tuntemaan minut todella hyvin – ehkäpä jopa paremmin, kuin minä itse. Hän osasi lukea minua kuin avointa kirjaa. Ja senpä takia hänen oli niin helppo kääntää kaikki minua vastaan, hänen oli niin kovin helppo tuhota minut…

Ensitapaamisestamme lähtien John onnistui aina jollain oudolla tavalla kaivamaan tiensä luokseni missä sitten ikinä olinkin, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta. Koko ikäni olen viihtynyt parhaiten omissa oloissani, ’kärsinyt’ luottamuksenpuutteesta, mutta John onnistui omilla näyttelijänlahjoillaan saamaan luottamukseni, sai minut viihtymään seurassaan. Isä tosin ei tästä pitänyt – mistä minun tekemisestäni hän muka olisi – eikä hän taaskaan epäröinyt tuoda sitä julki. Niin monesti jouduin vetäytymään omaan huoneeseeni pakoon hänen vihaansa – niin monta kertaa sain maistaa oman vereni suussani. Hyväksi onneksi sain kuitenkin käännytettyä isän vihan lähinnä minua itseäni kohtaan, ja hän jätti äidin rauhaan. Isä suuttui todenteolla siitä, että olin ystävystynyt tavallisen nuorukaisen kanssa. Hän pelkäsi, että rakastuisin Johniin, kuten rakastuinkin, ja vaikeuttaisin hänen itsensä suunnitelmia. Hah, kuten Johnille, myös isälleni minä loppujenlopuksi olin vain joku kauppatavara, välikäsi, jolla toteuttaa suunnitelmansa. Ja tähänkin on syynä vain se yksi ja ainoa: raha. John himoitsi isäni rahoja, isä taas halusi minut rikkaisiin naimisiin. Hänen mukaansa mies, joka myös kuului johonkin ylhäisökastiin, vain ja ainoastaan olisi ’arvoiseni’. Käytännössä tulevaisuuteni oli kirjoitettu tähtiin, suunniteltu puolestani, eikä minulla ollut mitään valtaa vaikuttaa siihen. Raha ei tee ketään onnelliseksi, vaikka tuokin omalla tavallaan suurta valtaa omistajalleen. Liian moni luulee varakkuuden johtavan onnelliseen elämään. Niin moni toivoo syntyvänsä ylhäisöpiireihin, mutteivat he oikeasti tiedä, mitä toivovat. Minulta juuri rahan suuri merkitys vei pois onnen, ja olen melko varma, että olisin elänyt paremman elämän rahallisesti paljon köyhempänä.

____________________________________________________

Chapter 3

Lopulta isä sitten keksi naittaa minut kotikaupunkimme laitamilla asustavalle kreivi Wormwellille. Se kai olikin se huippu, joka sai minut suuttumaan hänelle. Yleensä olin niellyt sen kaiken minkä hän sanoi siitä erityisemmin välittämättä, otin mieluummin kovan nyrkiniskun naamalleni sen sijaan, että olisin avannut suutani vastalauseisiin. Sinä iltana, jolloin isä toi ajatuksensa julki minä menetin malttini. Se jokin vain napsahti päässäni, ja huomasin olevani syvällä vihan maailmassa, tuntien raivoa, jota en koskaan ollut uskonut tuntevani. Yleensä jäin vain siihen surun aallokkoon unohtaen kaiken muun, unohtaen, kuinka paljon minä isääni vihasinkaan, unohtaen, kuinka paljon tuskaa hän aiheutti minulle ja äidille. Silloin ne kaikki sisälle padotut tunteet räjähtivät esille, suostumatta enää painumaan takaisin alitajuntaani. Se sanasota, joka isän ja minun välille syntyi oli lyhyt, mutta voimakas, poikkeavakin: en yleensä tehnyt mitään suojellakseni itseäni Jonathanin raivonpurkauksilta, ja kun kerrankin niin tein, se painoi selvän jälkensä mieliimme.

”Siis mitä!?”
Idyllisen rauhallinen ilmapiiri murtui tuhansiksi palasiksi raivokkaan huudon halkoessa ilmaa voimallaan. Hetkessä se tyyneys oli tiessään raivokkaan myrskyn alkaessa.
Awa oli noussut ylös tuoliltaan pitkän ruokapöydän päädyssä antaen nyt vihaa, silkkaa raivoa, salamoivan katseensa porautua isäänsä, joka istui häntä vastapäätä. Turhaan hänen äitinsä yritti hyssytellä tytärtään ja saada tämän istumaan takaisin ruokapöydän äärelle jatkamaan ateriaansa riitojen välttämiseksi. Vihoissaan Awa ei kuunnellut antaen ainoastaan oman raivonsa päättää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Sen hän tiesi, että onnea ei tästäkään seuraisi, korkeintaan yhä vain enemmän ja enemmän kitkaa hänen ja Jonathanin välille. Se asia oli kuitenkin täysin merkitön nyt, kun se joku, jonka luultiin jo kukistuneen, otti vallan Awan mielestä.
”Luuletko sinä, että voisit päättää elämästäni kysymättä mitään minulta! Enkö minä saa päättää, mitä tulevaisuudeltani haluan?” Awa huudahti.
Jonathan yritti pitää olemuksensa rauhallisena, mutta hänestä näkyi selvästi, että tyttären raivonpurkaus oli saanut jonkun hänen sisällään kiehahtamaan.
”Olet tyhmä jos luulet voivasi vaikuttaa asioihin. Nyt, istu paikallesi ja syö, Awa.”
Mutta yhäkin raivo hallitsi kahdenkymmenen viiden vuoden ikään ehtinyttä Awaa. Hän tiesi, ettei Jonathankaan kauan voisi pidätellä ärtymystä sisällään, mutta juuri nyt se ei häntä pelottanut. Awa oli painanut kätensä nyrkkiin, antaen tunteidensa pikemminkin paisua paisumistaan hänen ajatusmaailmassaan.
”Wormwell on vanha räähkä, luuletko tosiaan, että haluaisin asua hänen kanssaan koko loppu elämäni? Johnia minä rakastan, hänestä tulee mieheni, ei siitä kreivinluuskasta.”
Enää ei Jonathankaan voinut pidätellä vihaansa ja hänkin nousi äkkiä ylös tuoliltaan. Ne viimeisimmät sanat, jotka tytär oli ilmoille syössyt saivat hänen pelkonsa toteen, ja hänen vihansa kukkimaan. Vain pari sekuntia oli kulunut siitä, kun hän oli noussut ylös tuoliltaan, ja jo nyt hän lähti matkaa voittavin harppauksin kävelemään kohti tytärtään. Awa mulkoili isäänsä edelleenkin pahaenteisesti, mutta liikkumatta. Hän ei hievahtanutkaan siitä, missä nyt oli huomatessaan, kuinka Jonathanin käsi painui nyrkkiin. Hän tiesi paremmin kuin hyvin sen, mitä oli tapahtumassa ja jokin hänen mielessään käski perääntyä, mutta jokin taas jäädä paikalleen Jonathanin vihaa uhmaten. Vaikka se jokin, uhmakkuuteen kannustava tunne, olikin kovin kaukainen ja hämärä, se tukahdutti itsesuojeluvaiston hätähuudot. Kuin äänettömät kuiskaukset olisivat halunneet hänen tekevän niin. Täydellä vauhdilla, voimaa kaihtamatta, tuleva isku teki toki kipeää, sai Awan horjahtamaan muutaman askeleen ja lähestulkoon menettämään tasapainonsa, mutta vieläkään hän ei suostunut nielemään vihaansa.
”Vähän kunnioitusta, Awa! Herra Wormwell on arvostettu henkilö, olisit iloinen, että vaivauduin hakemaan sinulle niinkin hyvän miehen ja unohda jo se John, herran tähden!”
Jonathan sylki sanat suustaan voimakkaalla huudolla, naama vihasta punaiseksi värjäytyneenä. Hänen silmissään leimusi melkein yhtä väkevä viha, kuin Awankin, ja miehen kummatkin kädet olivat painuneet uhkaavasti nyrkkeihin.

Ilmapiirin yllättävästä kiristymisestä säikähtänyt Miriam yritti saada äänensä kuuluville;
”Voi luoja, lopettakaa, te kaksi, pyydän.”
Hänkin oli noussut ylös pöydästä, kävellen muutamalla epävarmalla ja pelkoa viestivällä askeleella riitelijöitä kohti. Jonathan ärähti, vaimonsa puoleen kääntyen, mutta ennen kuin hän ehti vetää naista mukaan tähän, hän havahtui jälleenkin tyttärensä puoleen tuntiessaan jonkun iskeytyvän niskaansa. Isku tuli voimalla, ja sai hänet horjahtamaan eteenpäin, mutta kiitettävästi miehen huomiointikyky kuitenkin pidättäytyi tilanteessa, eikä hänen tasapainonsa pettänyt. Vihaisesti hän käänsi katseensa Awaan, jonka nyrkkiin painunut käsi kertoi tämän olleen vastuussa iskusta. Hän ei kavahtanutkaan paikoiltaan huomatessaan isänsä vihan vain lisääntyvän. Se oli nyt kanavoitunut häneen itseensä, eikä Miriamiin, ja jos Awa jotain halusi, niin suojella äitiään näiltä riidoilta, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Kyllähän hän tajusi, että hänen äitinsä kärsi riidoista henkisesti kovin paljon, mutta yhäkin rankemmaksi tuska kävisi, mikäli oli myös fyysisesti kipeä. ”Voi kuule, Jonathan. Sinä et voi tehdä minulle mitään mistä olisin onnellinen! Kuin sinä muka edes yrittäisit. Itseäsi sinä vain ajattelet. Itseäsi ja mainettasi. Yrittäisit uhrata välillä ajatuksen jollekulle muullekin!”
Awa oli painanut kätensä kivistävän kasvonpuoliskonsa päälle, mutta yhäkin hän tuijotti isäänsä uhmakkaasti silmiin. Hänen huulensa olivat raottuneet vihaiseen irvistykseen.
Se vähäkin Jonathanin itsehillinnästä murtui kappaleiksi sillä hetkellä, ja hän hyökkäsi jälleen kohti tytärtään tönäisten hänet päin seinää. Kuin varmistaakseen, ettei Awa yrittäisi vääntäytyä pois kuuntelemasta mitä hänellä oli sanottavanaan, mies painoi kätensä tämän kurkulle.
”Kuinka uskallat puhua noin omalle isällesi!?”
”Hah. Sinä et kuule merkitse minulle enempää, kuin vesipisara meressä. Miksi siis kunnioittaisin sinua niin vähääkään, isä”
Awa riuhtaisi itsensä irti isänsä otteesta kääntyen sitten lähteäkseen. Vilkaisemattakaan taakseen hän juoksi kartanon ulko-ovelle ja avasi sen niin nopeasti kuin suinkin, syöksyen hämärtyvään ja kylmenevään iltaan. Hän ei pysähtynyt juoksuaan edes pihalla, ei vielä kotinsa lähellä olevalla hiekkatielläkään, vaan juoksi jonkin matkaa syvälle kartanon vieressä olevaan metsään. Vasta siellä hän hidasti vauhtiaan pysähtyen lopulta kokonaan. Awa käännähti katsomaan taaemmas varmistaakseen, ettei kukaan ollut lähtenyt seuraamaan. Eikä ollutkaan, metsä hänen ympärillään oli äänetön. Linnutkaan eivät enää laulaneet ilosäveliään tummenevalle tähtitaivaalle.

Talvea enteillen ilma oli hyvin kolea ja tuuli puhalsi voimakkaasti, siivilöityen jopa puiden suojaavien runkojen lävitse metsän syvimpiinkin sisuksiin. Kaikki merkit viittasivat siihen, että yöllä voisi olla kovatkin pakkaset, ja ensilumikin saattaisi sataa maahan hetkenä minä hyvänsä. Viime viikkojen ajan useina öinä maa oli painunut routaan, ja oli päivä päivältä kylmempää. Nytkin se oli muutaman asteen pakkasen puolella, eikä kylmeneminen ollut vielä loppunut.
Koska Awalla oli päällysvaatteena yllään vain yksinkertainen, sisäoloihin tarkoitettu, kokohame, hän saattoi tuntea kylmän purevan voiman. Se asia ei häntä kuitenkaan juurikaan häirinnyt, olihan sitä pahempaankin totuttu. Kylmä ei ollut mitään verrattuna siihen henkiseen ja fyysiseen tuskaan, joka kuului hänen jokapäiväiseen elämäänsä turhankin suurpainotteisesti. Siinä seistessään ja suurinta hengästyneisyyttään lannuttaessaan hän tuli miettineeksi aikaisempia tapahtumia. Awalle itselleenkään ei ollut täysin selvää, mistä moinen raivonpuuska oli hänelle tullut. Hyvältä se kuitenkin loppujenlopuksi tuntui, ehkä se oli onnistumisen iloa. Kerrankin hän oli onnistunut avaamaan suunsa omille mielipiteilleen sen sijaan, että olisi vain taaskin pysynyt hiljaa odottaen, milloin Jonathanin viha laantuisi, ja ilmapiiri rauhoittuisi. Toisaalta syyllisyys kalvoi häntä; Awa tiesi, että hänen isänsä ei hetkessä saisi vihaansa hallintaan – tuskinpa edes yrittäisi hillitä sitä, ja se puolestaan tarkoitti, että ylimääräinen raivo purettaisiin jälleenkin johonkuhun muuhun, joka sattui olemaan siinä lähellä. Ja väistämättä se joku olisi Miriam. Huolimatta siitä huolestuneisuudentunteesta hänen äitiään kohtaan, Awa ei halunnut vielä palata kotiinsa, vaikka tahtoikin tarkistaa aiheuttamansa jälkipyykin. Parhaaksi hän kuitenkin koki rauhoittua ensin hieman, ja hetken mietittyään hän totesi voivansa mennä Johnin luo. Vähän aikaa sitten mies oli ostanut oman asunnon, muuttanut pois kotoa, eikä Awa uskonut tämän häiriintyvän, mikäli hän poikkeaisi yllätysvierailulle. Ja tässä tilassa hän halusikin puhua jollekulle, johon luotti, voidakseen purkaa sen ylimääräisen tunnekuohun johonkin.

____________________________________________________

Chapter 4

John Heart oli juuri avannut oman talonsa oven ja astunut ulos viilenevään ilmaan. Hän aikoi mennä iltakävelylle, ja käväistä samalla yllätysvierailulla vanhempiensa luona. Hän ei kuitenkaan ehtinyt pois pihaltaan, kun kauempaa kuuluvat juoksuaskeleet kiinnittivät hänen huomionsa. Kääntäessään päätään äänien suuntaan hän sai huomata jonkun lähestyvän puiden rajaamaa hiekkatietä pitkin, mutta vielä tämän matkan päästä hän ei - hieman likinäköisenä - tunnistanut tulijaa. Muutamien sekuntien ajan hänen katseensa oli suunnattu siihen kaukaisuudesta lähenevään, pieneen ja sumeaan pisteeseen, kunnes hän kääntyi ympäri aikeenaan jatkaa matkaansa kuten määrä oli. Kovin suurella todennäköisyydellä tällä lähestyvällä henkilöllä ei ollut mitään tekemistä hänen itsensä kanssa.
Nämä luulot kuitenkin kariutuivat, kun John sai kuulla jonkun kutsuvan häntä nimeltä. Pitkää aikaa hän ei tarvinnut, jotta hän olisi kyennyt yhdistämään huudon tulijaan, eikä kulunut kauaa siihen, kun hän tajusi, kuka häntä huusi: Awa. Hän ei vähään aikaan ollut edes nähnyt Awaa missään, sillä Jonathan oli ilmeisimmin taas kerran päättänyt sulkea tyttärensä pois kaikesta, mitä de Paysantin kartanon ulkopuolella tapahtui, ja siksi hän olikin hieman yllättynyt siitä, että törmäsi naiseen juuri nyt.
John käännähti kannoillaan, ja lähti juoksemaan Awaa vastaan yhäkin hieman yllättyneenä, mutta siltikin perin tyytyväisenä. Saavutettuaan Awan lyhyen ajan kuluttua, mies painoi hänet itseään vasten, hymyillen ystävällisesti.
”Awa! Mitä sinä täällä teet? Niin pitkä aika on kulunut siitä, kun viimeksi tapasimme ja olen sekä etsinyt, että kaivannut sinua. Ja nyt törmään sinuun silloin kun sitä vähiten odotan!”
Miehen äänestä paistoi silkka riemu, joka kuitenkin kuihtui pois, kun hän huomasi Awan alakuloisuuden. Vasta nyt hän tajusi katsoa tarkemmin tämän kasvoja, ja huomasi ilkeännäköisen, hieman turvonneen mustelman hänen vasemmassa poskessaan.
”Awa, mitä on tapahtunut?”
John luuli tietävänsä vastauksenkin Awan kertoman perusteella, mutta siltikin hän tuli kysyneeksi.
”Kyllä sinä sen tiedät, John.”
Kylmästä hieman väräjävä huokaus vastasi kertoen Johnin epäilyn oikeaksi. Awa tuijotti tyhjästi maata jalkojensa alla, tuntien itsensä sillä hetkellä niin kovin heikoksi ja arvottomaksi, kuten melkein aina. Se vähäinen voitonriemu siitä, että hän oli uskaltanut sanoa isälleen vastaan, oli haihtunut tiehensä tuoden tilalleen taas sen melankolisen ja melko pessimistisen persoonan, jota saattoi sanoa hänen oikeaksi minäkseen. Tämän huomatessaan John avasi jälleen suunsa pahoittelevaan kommenttiin:
”Voi Luoja, tietenkin. Mennään sisälle, niin voidaan jutella paremmin, ettei tarvitse täällä kylmyydessä kyhjöttää.”
Awa nyökkäsi vaitonaisesti, odottaen hetken, jotta John ohittaisi hänet parilla askeleella, ennen kuin itse lähti kohti läheistä taloa, jonka tiesi miehen kodiksi.

John kaivoi taskustaan koristeellisen avaimen, avaten lukon talonsa ovessa, ja painaen oven sitten auki. Hän ojensi toisen kätensä viittoen Awaa menemään sisälle ennen, kuin hän itse astui taloonsa sulkien oven perässään estääkseen ulkoilman kylmyyttä pääsemästä viilentämään sisällä vallitsevaa, lempeän lämmintä ilmakehää. Mies riisui takkinsa ja ripusti sen korkeaan puunaulakkoon aivan ulko-oven vieressä.
Johnin talo oli pieni, mutta kotoisa. Se koostui pelkästä olohuoneesta, jonka kulmalla myös ulko-ovi oli, sekä kahdesta erillisestä, pienemmästä huonetilasta; makuuhuoneesta ja keittiöstä. Nyt huoneisto oli hämärä, sillä öljylamppu, joka lepäsi olohuoneen suurella, puisella pöydällä huoneen sivuseinustalla, oli sammumaisillaan luoden ympärilleen vain kainoa, punertavanharmaata valoa kera hyytymäisillään olevan takkatulen, jonka ulkoa tullut myöhäissyksyinen tuulenpuuska oli sammuttanut. Vielä takka loi lämpöä talon sisuksiin kykenemättä kuitenkaan karkottamaan kylmänväristyksiä Awan ruumiista. Hiljaa hän katseli ympärilleen talossa kiinnittämättä huomiotaan Johniin, joka parhaillaan sytytti sammuvaa öljylamppua uudestaan. Vaikka Awa oli jo ennestään tiennyt, missä mies tätä nykyä asui, hän ei koskaan ollut käynyt sisällä talossa. Ensikerran hän oli käynyt rakennuksen luona muutamia kuukausia sitten, mutta ei ollut tuolloin kyennyt käymään sisällä, koska hänen oli täytynyt kiiruhtaa kotiin. Silloinkin Awa oli lähtenyt kotoaan ilman isänsä lupaa, ja sen vuoksi hänen oli palattava takaisin mahdollisimman nopeasti.

Olohuoneen seinät oli maalattu lämpimän viininpunaisiksi, ja niihin oli piirretty tummemmanpunaisia koristeita. Makuuhuoneen ja keittiön seinät olivat vaaleammat, kuten kattokin. Puulankuista koottu lattia oli naarmuuntunut ja paikoin se oli lommoilla ja kolhiintunut. Vaikka Awa olikin tottunut isompiin ja juhlallisempiin rakennuksiin, ei talon yksinkertaisuus ja vaatimattomuus häntä häirinnyt. Itseasiassa hän olisi tehnyt mitä vain voidakseen elää tavallista elämää sen sijaan, että olisi kuulunut aatelisperheeseen ja joutunut kärsimään niistä kaikista tämän syntyperän säröistä ja masentavista epäkohdista.
”En yhtään ihmettelisi, jos sinulla vielä olisi kylmä, kun ei täällä sisälläkään enää kovin lämmin ole. Ota toki tämä siksi aikaa, kun laitan uusia puita takkaan ja huone lämpenee uudelleen.”
Johnin sanat saivat ajatuksiinsa vajonneen Awan säpsähtämään ja siirtämään katseensa mieheen, joka painoi hänen harteilleen harmaansävyisen viltin. Hän hymyili sydämellisesti naisen hämmentyneelle ilmeelle, kävellen sitten takan luo lisäten tuliseen hiillokseen vähän kuivaa heinää, ja niiden päälle muutaman uuden puun. Heinät syttyivät nopeasti, tulen tarttuessa miltei heti myös kuiviin puihin. Awa katsoi hetken miehen tekemisiä, kietoutuen tämän antamaan vilttiin kylmyyden kahleet ympäriltään karkottaakseen. John nousi jälleen seisaalle, ja pyyhki puiden mukana sormiinsa tarttuneet roskat seinällä roikkuvaan kankaaseen. Hän käänsi jälleen katseensa Awaan yhäkin hymyillen, suustaan seuraavat sanat lausuen:
”Eipä tämä minun taloni mikään häävi ole, mutta toivon, ettei se haittaa?” Awa ei heti vastannut, mutta loi kasvoilleen oikeanpuolimmaisen, vinon hymyn päätään hiljaa puistellen.
”Ei toki. Ja kiitos, en tiedä mitä olisin tehnyt, jos en olisi voinut tulla tänne. En halua palata kotiin vielä… En haluaisi palata sinne koskaan, en ainakaan silloin, kun Jonathan on siellä.”
Viimeisimpiä sanojaan kohden Awan ääni muuttui aidon kiitollisesta vakavaksi ja kitkeräksi, ollen perin pisteliäskin, kun hän mainitsi isänsä nimen. Hyvin harvoin Awa käytti Jonathanista nimikettä ’isä’, niin kovin hän miestä inhosi, ettei olisi tahtonut myöntää tämän olevan niinkin läheinen sukulainen, kuin toinen vanhemmista. Johnin ilme vakavoitui ja hän pysyi hetken hiljaa kykenemättä reagoimaan tilanteeseen juurikaan.
”Minun lienee mahdoton ymmärtää tuota, kun elämäni on ollut pääosin hyvä, mutta haluaisitko puhua siitä? Yleensä tuska lievittyy, kun sen voi jakaa jonkun kanssa”,
hän totesi vaitonaisesti ja kurtisti kulmiaan, ”istuudutaan tuohon pöydän ääreen.”

Paettuani riitamme jälkeen Johnin luo, kerroin hänelle aikaisemmista tapahtumista, ja paljastin mitä koko tämän astisen elämäni kestänyt nurjuus oli minulle tehnyt. En minä silloin kyennyt aavistamaan, kuinka suuri virhe oli kertoa Johnille hulluudestani. Enpä usko, että se olisi ollut piirre, joka katkaisi rakkautemme – tuskinpa se mies minua ikinä rakasti – mutta se antoi Johnille idean, joka muutti koko elämäni. En silloin uskonut, että maailma olisi voinut kantaa päällään vielä pahempaa paikkaa, kuin senhetkinen kotini, mutta totta se oli. Joutumiseni mielisairaalaan osoitti, että se elämä, jota elin de Paysantin kartanossa, oli hyvin siedettävää. Tosin verrattuna siihen rakennukseen, joka siihen aikaan oli enemmän vankila, kuin yhteenkään hyvään tarkoitukseen luotu laitos, mikä tahansa tuntui paremmalta. Niinhän sitä sanotaan, että jos se ole hullu päätyessään mielisairaalaan, on hullu, kun pääsee sieltä pois. Jos edes pääsee pois … elävänä.
Jouduin sinne noin puolivuotta ennen 27. vuotissyntymäpäiviäni. Lokakuun 12. vuonna 1805. Juuri tänä nimenomaisena päivänä minut oli määrä vihkiä kreivi Wormwellin kanssa. En vieläkään ollut tyytyväinen tähän ennalta määrättyyn avioliittoon, ja suunnittelin jopa tekeväni itsemurhan sinä päivänä, ennen kirkkomatkaa. Olin jo pukenut ylleni hääpuvun – tämän samaisen hameen, joka minulla vieläkin on - kun talomme oveen kolkutettiin. Olin tuolloin huoneessani, ja oveni oli visusti kiinni, koska halusin ehdottomasti olla yksin, mutta kuulin silti selvästi tämän koputuksen. Koska huoneeni ikkunasta oli suora näkoala pihamaalle, kurkistin siitä läpi ulos silkan uteliaisuuden vuoksi. Järkytyin huomatessani ne hevosvaunut pihassa, hevosvaunut, joiden kyljessä oli Azráin, erään mielisairaalan, tunnuskuva. Kyllähän minä heti tiesin miksi ne olivat täällä, vaikken vielä tiennytkään kuka olikaan kutsunut heidät, enkä minä edes välittänyt siitä. En missään nimessä halunnut joutua siihen pahamaineiseen laitokseen, ja itseasiassa uskoin hyvin vakaasti, että isä oli heidät tänne käskenyt.
Ennen kuin joku palvelijoistamme olisi ehtinyt tulla hakemaan minua syöksyin ulos huoneestani ja aioin kiertää takaovelle päästäkseni ulos. Talomme sijaitsi lähellä erästä järveä, ja minulla oli hyvin selvä suunnitelma hukuttaa itseni välttääkseni joutumiseni mielisairaalaan. Onnekseni kukaan ei vielä ollut ehtinyt lähellekään huonettani, sillä isä luullakseni oli jäänyt selvittelemään asioita Azráin työntekijöiden kanssa, eikä näin ollen ollut vielä ehtinyt komentaa palvelijoita perääni, eikä kukaan toistaiseksi ollut kuullut lähtöäni. He olettivat, että harmittelin tilanteen huonoutta omassa huoneessani, josta he sitten voisivat poimia minut mukaansa.
Pakeneminen olisi melkein liiankin helppoa huoneestani: käytävä, jolla huoneenikin sijaitsi, päättyi kummastakin päädystään alakertaan vieviin portaisiin, joista toinen vei sopivasti keittiön kautta takaovelle. Ainoa vaaravyöhyke olisi juuri keittiö, koska siellä olevat palvelijahenkilöt voisivat mahdollisesti ottaa minut kiinni, mutta en oikein uskonut, että he olisivat siellä silloin kuin minä. Eivätkä he olleetkaan, sillä isä oli juuri silloin käskenyt kaikki palvelusväkeen kuuluvat hakemaan minut…