Rauno Varjolehto

Paskareissu, Rauno Ranskalaisen matka

Oli pimeää. Olin herännyt ja avannut silmäni, mutta en nähnyt mitään. Luulin itseäni sokeaksi kunnes tunsin viiltävää tuskaa ja näin punaista ympärilläni. Jokin viilteli minua. Sitten tuli vesimäinen mönjä, joka teki minustakin mönjää. Se nauroi psykoottisesti ja minua alkoi pelottaa. Pian tajusin, että meitä alkoi pelottaa. Olin jakaantunut moneksi. Sitten lähdin liukumaan alas ruokatorvea. Kyllä. Minut oli syöty. Sylki ja hampaat olivat muusanneet minut ja minusta oli tullut me. Amylaasi entsyymi oli pilkkonut hiilihydraattejani ja muuntanut niitä sokeriksi.

Niin, meitä oli monta. Ja näin ollen oli monta persoonaakin. Osa minusta jakaantuneista ranskalaisenkappaleista aloitti leikkimielisen kisan ruokatorvesta alas sinne jonnekin, jota olin kuullut mahalaukuksi sanottavan. Itse en liittynyt tähän leikkiin, koska minua ahdisti se, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ja tokihan olin järkyttynyt siitä, mitä oli tapahtunut. Olisin halunnut pysähtyä, mutta jokin tässä suusta alkaneessa putkessa tökki minua eteenpäin.
Ja sitten minä putosin johonkin... Se oli jonkin sortin säiliöntapainen paikka, jonne jäin olemaan. En minä kauaa paikallani saanut olla vieläkään, sillä jouduin vellovan liikkeen pyörteisiin. Minua huimasi, mutta se ei ollut mitään verrattuna pepsiiniksi kutsuttuun entsyymimafiaryhmään, joka hyökkäsi säälimättä kimppuuni. Eivätkä he olleet yksin, vaan heidän kätyrinsä, suolahappo, noudatti heidän esimerkkiään, ja kävi hänkin repimään minua kappaleiksi. Ja jälleen jakaannuin, ja kipu sai tajuntani pimenemään.

Kello on minulle vieras käsite, enkä tiedä ajasta juuri mitään, joten en osaa tarkalleen sanoa, kuinka kauan vietin mahalaukun pohjalla taju kankaalla. Olen kuitenkin kuullut, että siellä useimmiten vietetään kahdesta neljään tuntia. Katselin ympärilleni, ja tajusin, että vaikka olinkin hajonnut yhä vain pienemmäksi kappaleeksi, olivat ruokatorvessa seuranani olleet kappaleeni kadonneet jonnekin. En minä niistä huolissani ollut, mutta tavallaan minua kiinnosti tietää, minne ne olivat kadonneet. Ja sitten kuulin ne huudot, tuskaisat avunpyynnöt, melko läheltä omaa olinpaikkaani. Ja näin aukon, joka nieli kappaleitani mustuuksiinsa. Se oli pelottava näky, vaikutti luonnottomalta. Huomattuaan hämmästyneen ilmeeni, helikobakteeri tuli kertomaan minulle, että tämä aukko oli mahahaava.

Sitten maha muljautti minut eteenpäin. Se oli lämmittänyt minut mukavasti, mutta entsyymimafiasoiden kurituksen jälkeen olin niin poikki, etten jaksanut liikkua tai välittää mukavasta lämpöisyydestäni. Siirryin pitkään poimukkaaseen, ja karvaiseen putkeen jonka pehmeät karvat veivät eteenpäin väsynyttä ruumistani. Tunsin kuinka ne vähitellen ottivat minusta ravinteita jotka imeytyivät putkilon läpi. Joka paikkaan sattui ja luulin että kärsimys olisi jo ollut ohi. Luulin väärin. Ohutsuolen entsyymimafiaperhe oli jo valmiina kytiksellä, ja taas se alkoi. Tällä kertaa en jaksanut tehdä mitään heitä estääkseni. Minä hajosin aina vaan pienemmäksi. Minussa olevat hiilihydraatit, rasvat, sekä sokerit, kaikki hajosivat pienimpään mahdolliseen muotoonsa ja imeytyivät verisuoniin ohutsuolen pikkuisten pehmoisten karvojen kautta. Maltaasi, sakaraasi, laktaasi, amylaasi, lipaasi, trypsiini. Painoin tarkkaan pahoinpitelijöitteni nimet muistiini.
Huomasin kylläkin pientä vajaavaisuutta laktaasin tavassa pilkkoa minua. Tai no, minussa olevaa laktoosia. Kysyin asiaa entsyymeiltä, jotka ihmettelivät kysymääni. He vastasivat brutaalin pilkkomiseni ohella että laktaasi nyt vain oli vähän vajaa. Ja että siitä syystä ihmiseksi kutsutulla otuksella, jonka sisällä olin, oli laktoosi-intorelanssi.

Aloin vähitellen väsyä siihen kidutukseen, jonka parissa olin viettänyt noin kolmisen tuntia. Ainakaan minulle ei kylläkään ollut käynyt yhtä huonosti kuin niille ilopilleri palasille. Häpeän sitä tosiseikkaa, että olimme joskus yhtä. Siirryin suurempaan putkiloon umpisuoleen, josta siirryin paksusuoleen, jossa minusta imeytyi vielä nesteitä verenkiertoon. Olin jo niin uupunut. Toivoin vain että se tuska olisi jo loppunut. Puhuin sekavia bakteereille jotka valmistelivat vitamiineja umpilisäkkeessä, saati sitten niille jotka pilkkoivat minusta sulamatta jääneitä kuituja. Kutsuivat itseään symbioottibakteereiksi. Oloni alkoi olla jokseenkin kuivahko. Olin vain varjo siitä mitä ennen olin ollut. Rauno ranskalainen, ja pah. Jätettä minä nyt olin. Paksusuolessa voi viipyä kymmenestä tunnista useisiin vuorokausiin. Tämänkin opin bakteereilta, jotka olivat hyvinkin puheliaita. Heillä oli kuulemma tapana jutella kaiken maailman paskalle, jonka kanssa olivat tekemisissä. Toivoin koko 12 tuntia mitä siellä vietin, että he olisivat vain tappaneet minut, ja pitäneet lärvinsä kiinni!

Olin uskomattoman onnellinen, kun viimein pääsin jatkamaan matkaani peräsuoleen, jonka kautta kuulemma viimeinkin pääsisin pois tästä kammottavasta paikasta. Johan tässä olikin jo kärsitty tarpeeksi! Väärässä minä kuitenkin olin jälleen, kun luulin tuskattoman lopun olevan edessä. Ei. Kaikki muutkin masentuneet, loppuaan odottavat ruoantähteet löysivät luokseni, ja jostain minulle täysin tuntemattomasta syystä alkoivat liimautua minuun. Yhä suurempina ja suurempina massoina ne kasaantuivat luokseni, ja tajusin oloni muuttuvan hiljalleen erittäin tukalaksi, muiden jätteiden peittäessä hiljalleen näkökenttäni ja tukkiessa hengitystieni. En tiedä kuinka kauan aikaa vietin peräsuolessa, tuskaisan matkani maaliviivoilla, sillä aloin hiljalleen vajota tajuttomuuteen. Jostain syystä en kuitenkaan voinut heittäytyä tuohon kutsuvaan tiedottomuuden pimeyteen, vaan pysyin jollain kummallisella tavalla yhäkin puolittain hereillä, havaiten, kuinka jätepaakku ympärilläni suureni suurenemistaan. Enää en nähnyt mitään. En tiedä, johtuiko se tajuttomuudenkaltaisesta tilastani, vai jätteestä ympärilläni, mutta joka tapauksessa näköni oli täysin pimeä. En havahtunut edes silloin, kun saatoin tuntea kummallisen paineen työntävän minua, isoa ulostekasaa, eteenpäin, kohti 'vapautta'. Saatoin tuntea etäistä virkeyttä vasta, kun vesi ympäröi minut, mukavasti viilentäen. Tajusin pudonneeni vessanpönttöön, ja tiesin myös, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Painava ulostekasa painuisi pinnan alle ja hukkuisin... No, ainakin saisin toivomani lopun. Vihdoin! Ja niin, odotusteni mukaan vesi nielaisi minut sisuksiinsa, ja pimeys, lopullinen ja autuas pimeys, ympäröi minut, enkä tuntenut enää mitään.