Unohduksen autiomaat: Yksinäinen - Elämä - Kuolema - Elotonko olen? - Tunti

Tarinoita unohduksen autiomailta

Sekalaisia runoiluita autiotalomaisessa hengessä ja ehkä vähän muissakin yhteyksissä. En ole pätevä runoilija ja harrastan tätä tekstiaktiviteettia erittäin harvoin, joten jos on rakentavaa palautetta annettavaksi jaottelusta tai jostain muusta, siitä olen kiitollinen!


Yksinäinen

Niin minä luulin, että aina olisit kanssani.
Että yhdessä kokisimme ilot ja surut.
Mutta niin meni aika, niin kuluivat vuodet.
Sinä lähdit, minä jäin.
Nyt on vierelläni vain kylmyys ja autius.
Tehtävänäni yksin värjötellä
ja kokea nuo puuduttavat päivät
ja turruttavat yöt.
Kaivaten sitä, mikä kerran oli,
sitä, mikä ei koskaan palaa.

Elämä

Niin se oli.
Heidän elämänsä oli minun elämäni.

En muista kuinka monesti talvi taittui kevääksi ja kesä syksyksi,
kun siinä seisoin ja katselin elämää,
lapsia, jotka kesän kuumassa ja talven jäätävässä vihmassa leikkivät edustallani.
Silloin aika tuntui muuttumattomalta, pitkältä taipaleelta ikuisuuteen.
Typeryyttäni minä sen sitä luulinkin olevan, sitä ikuisuutta,
jota ei koskaan tule mikään muuttamaan.
Niin minä luulin aina siihen asti, kun vasten tahtoani jouduin huomaamaan,
että ikuisuus on valhe, meitä harhaan johdattava profeetta.

Totta on vain määrite määrittelemättömälle, joka haluaa itseään ikuisuudeksi kutsuttavan.
Ja vaikka kuinka pitkältä tuo määrittelemättömyys tuntuisi,
se on pohjimmiltaan vain hetki.
Hetki, joka jättää sinut miettimään, kuinka nopeasti se päättyikään.

Ennen pitkää tuo elämä, joka oli ollut voimani, vääjäämättä ajoi ohitseni.
Se muuttui kuolemakseni, muuttui, vaikkei pysäyttänytkään aikaani.
Ja tämä aika on väsyttävämpää kuin yksikään ikuisuus,
ja uuvuttavampaa kuin yksikään elämä.

Enää en näe leikkiviä lapsia.
Näen vain luonnon ympärilläni.
Näen, kuinka se kasvaa, villiintyy,
kuinka se lopulta hautaa minut alleen.

Kuolema

Autiona yksin kuolee.
Hiljaa hiipuu, pois katoaa.
Eikä kukaan kaipaa,
ei muistele niitä muistoja,
jotka kuolevan mukana hukkuvat
kylmien tuulten puhallukseen.

Elotonko olen?

Jos joku minut vielä näkisi,
jos joku juttutuokion soisi
ja kysyisi,
kuka olen,
minä vastaisin:
Olen jätetyn ajan tuoksu
ja yksinäinen, hauras ääni,
jonka kuulee vain,
jos kuunnella osaa.
Olen aistimus ilmassa,
näkymätön läsnäolija
näkökenttäsi rajalla
ja se valo,
joka piirtyy rikotusta ikkunasta.

Minä olen muisto,
joka unohdettiin.

Tunti

Vielä tunnin
jos toisenkin
toistamiseen muistin
ja muistutin
laskin minuutteja
kuukauden hetkiä.

Kunnes kyllästyin
uuvuin
enkä enää erottanut
osaa ikuisuudesta.